Vesa Saarinen

Pieni hetki elämää

Vesa Saarinen — Fri, 20 Aug 2010 21:08:41 +0000

Elämä on yllätys. Ja sitä on usein myös sen loppu. Tästä joku on viisaasti todennut, että jokainen hetki on ainutlaatuinen. Aarre. Sillä koskaan ei tiedä, onko seuraavaa.

Eilen, matkalla työlounaalle, elämä ja kuolema muistuttelivat. Kävelimme työporukalla puoliltapäivin kohti lounaspaikkaa, kun matka katkesi takaa kuuluneeseen tömähdykseen (vai kuvittelenko vain kuulleeni sen?). Sitä seurasi sydäntäsärkevän tuskainen ulvonta.

Kadun varrella olleen kerrostalon kolmannen kerroksen ikkunasta oli asfaltille pudonnut pieni vaalea koira.

Koira oli halvaantunut. Vaikka sen tuska oli hirmuinen, yksikään lihas ei värähtänyt. Koira vain ulvoi. Silmissään villi pelko, valtava kipu.

Sattumalta muutaman kymmenen metrin päässä oli eläinklinikka. Juoksin hakemaan eläinlääkärin, jonka kanssa kannoin – varovasti, niin varovasti – pienen koiran vastaanotolle.

Varsin vähän oli tehtävissä. “Annetaan kipulääkettä ja odotetaan omistajaa”, lääkäri sanoi avustajalleen. Äänellä, josta kuuli, että asia oli vakava.

Vastaanotolla, siinä käsiä pestessäni, koiran omistaja juoksi paikalle. Mitä siinä sanomaan tai tekemään. Ei paljon. Ei mitään. Hiivin vähin äänin paikalta, toivoin vain hyvää.

Siinä, eläinlääkäriltä poistuessani, oli tyhjä olo. Koverrettu.

Kadulla kulki ihmisiä, ehkä koiriakin, mutta ei niitä nähnyt. Sitä vain käveli vähän ontompana eteenpäin. Ajatteli tuntematonta koiraa. Tuntematonta ihmistä. Kaikkea. Elämää.

(Merkinnän koira ja/tai omistajansa ei ole minulle ennestään tuttu. En tiedä, mihin tarina päättyy.)

SDP:n maahanmuuttopolitiikka on perussuomalaista

Vesa Saarinen — Thu, 12 Aug 2010 12:22:57 +0000

SDP on havainnut, että puolueen perälauta vuotaa perussuomalaisten suuntaan. Osittain tästä syystä SDP julkaisi tänään maahanmuuttopoliittisen linjapaperin (pdf täältä).

SDP:n uusi maahanmuuttopolitiikka perustuu neljään peruslinjaan. Ne ovat seuraavat:

1. Työperäisen maahanmuuttopolitiikan on jatkossakin perustuttava aitoon työvoimatarpeeseen ja sen tulee olla hallittua. Ulkomaista työvoimaa tarvitaan täydentämään suomalaista työvoimaa. Kolmansista maista tulevien työntekijöiden saatavuusharkinta tulee säilyttää.
2. Suomen vastaanottamien pakolaisten määrä tulee säilyttää nykyisellään.
3. Suomen turvapaikkapolitiikan tulee olla linjassa muiden Pohjoismaiden turvapaikkakäytäntöjen kanssa.
4. Ihmisille on tarjottava nykyistä tehokkaampia kotouttamis- ja työllistymispolkuja.

Pohdin linjoja alla parilla pikaisella kommentilla. Syvällisempää pohdintaa myöhemmin.

1. SDP:n mielestä kolmansista maista tulevien työntekijöiden saatavuusharkinta tulee säilyttää.

SDP haluaa säilyttää byrokraattisen, kankean ja työelämään siirtymistä hidastavan nykymallin. Mallin perusajatus siitä, että ulkomailta Suomeen töihin tulevan ihmisen kohdalla tarkastetaan, sattuuko työttömänä olemaan vastaavan työkokemuksen omaavaa suomalaista, on hölmö. Hallitus on tästä vanhanaikaisesta ja työelämään siirtymistä hankaloittavasti hölmöydestä pyrkimässä eroon. SDP:lle tämä ei sovi.

Tähän kantaan on vaikea nähdä muuta syytä kuin populismi. Tämä linja kuulostanee hyvältä niiden Kari Rajamäen ja Eero Heinäluoman tiukkoja maahanmuuttokantoja ihannoivien demariäänestäjien korviin. Sellaisten, jotka tasapainoilevat SDP:n ja perussuomalaisten välillä.

2. SDP:n mielestä Suomen vastaanottamien pakolaisten määrä tulee säilyttää nykyisellään.

Pakolaisten määrä ei tulevina vuosina varmasti vähene. Tulevaisuudessa esimerkiksi ilmastonmuutos saattaa kasvattaa pakolaisten määrää, huomattavasti.

SDP:n mukaan ilmastopakolaisuuden ongelma ratkeaa ennaltaehkäisyllä ja sopeutumalla ilmastonmuutokseen. Ennaltaehkäisyyn, eli hyvään ja tiukkaan ilmastopolitiikkaan, SDP:llä ei ole ollut halua. Sopeutumisvaatimus puolestaan on epärealistinen ja vähän naiivi – millä sopeudut, jos kotimaasi jää veden alle?

Suomen kaltaisella vauraalla maalla on moraalinen velvollisuus kantaa jatkossa nykyistä enemmän huolta heistä, joilla menee huonosti. Pakolaisia mahtuu Suomeen nykyistä enemmän. Se on inhimillistä politiikkaa. SDP:n rajat kiinni -politiikka ei sitä ole.

3. SDP:n mielestä Suomen turvapaikkapolitiikan tulee olla linjassa muiden Pohjoismaiden turvapaikkakäytäntöjen kanssa.

Muissa Pohjoismaissa, kuten koko EU:ssa, on erilaisia turvapaikkakäytäntöjä. Niissä on valitettavan paljon eroja. Käytäntöjen harmonisointi on tarpeen. Sitä SDP:kin haluaa.

Se tosin SDP:n linjasta ei selviä, mihin toiseen Pohjoismaahan SDP haluaa Suomen maahanmuuttopolitiikkaa verrata. Niinpä SDP voi huoleti toreilla ja turuilla puhua vaikkapa tanskalaisesta, tiukasta maahanmuuttopolitiikasta myös Suomen linjana.

4. Ihmisille on tarjottava nykyistä tehokkaampia kotouttamis- ja työllistymispolkuja.

Tässä SDP on oikeassa ja noudattaa sitä sosialidemokraattista kansainvälisyyden ja inhimillisyyden periaatetta, joka SDP:n uudesta, tiukemmasta maahanmuuttolinjasta muuten paikka paikoin uupuu.

Tuore linjapaperi vetää SDP:tä perussuomalaiseen suuntaan – nyt koko puolue tuntuu puhuvan sillä äänellä, mitä Kari Rajamäki käytti ministerivuosinaan. Toki linjapaperi on siinä mielessä taiten kirjoitettu, että se mahdollistaa tasapainoilun asiassa jos toisessakin, mutta paperin perussävy on selvä: tiukempaan, konservatiivisempaan suuntaan SDP on matkalla.

Se on sääli. Nyt jos koskaan tarvitaan liberaalia, inhimillistä maahanmuuttopolitiikkaa. Sellaista, jolle SDP käänsi selkäänsä vähintään parin piirun verran.

P.S. Vihreiden maahanmuuttolinjat julkaistaan myöhemmin tänä syksynä.

Matkalla pohjoiseen

Vesa Saarinen — Tue, 27 Jul 2010 19:54:29 +0000

Makuuvaunun yläpedillä, miespaikalla. Katselen varpaitani, välillä maisemiakin, Parkanon tietämillä. Junan suunta on pohjoiseen. Aamukahdeksalta poistun junasta Rovaniemellä.

Linja-auto Rovaniemeltä Kilpisjärvelle lähtee sekin varhain. Perillä käsivarren Lapissa olen huomenna iltapäivällä.

Mitä siellä? Eipä ihmeempää. Suuntana on käsivarren Lapin erämaa ja sen järvet ja sen tunturit. Tavoitteena on levähdys ja rauhoittuminen – vaeltaen raatamalla.

Paluu etelään, töihin, elämään sitten myöhemmin. Tai kohta sen jälkeen.

Perkonkatu 2010

Vesa Saarinen — Wed, 07 Jul 2010 16:40:27 +0000

Perkonkatu - vanha kotikatu

Eräänä kesäpäivänä tein retken Huittisiin. Laitisen alueelle. Perkonkadulle. Seudulle ja kadulle, jolla asuin kesästä 1984 kesään 2001 asti – valtaosan lapsuudestani ja nuoruudestani. Päiväkoti- ja esikouluajan. Ala-astevuodet. Yläasteiän. Lukion. Ja vielä sivarinkin ajan.

Huittisten Perkonkadulla oli hauskaa elellä. Lapsena parasta oli se, että liki joka talossa oli suunnilleen samanikäistä seuraa. Oli Pasia, Jonia ja Aria. Mikkoa, Jaakkoa, Johannesta, Sampsaa. Poikia paljon, tyttöjä ei juuri lainkaan.

Yhdessä pelattiin keinupalloa, kirkonrottaa, purkkia. Mentiin pimeää piiloa, pimistä. Leikittiin jalkapallo- ja jääkiekkotähtiä. Ja, myöhemmin, käytiin kylillä yhdessä.

Vanha kotitalo

Siinä se on, lapsuudenkotini. Ei kovin kummallinen omakotitalo. Rakennettu vuonna 1984, samoihin aikoihin kun muut lähiseudun talot. Vaikka talo on tavanomainen, itselle se on tärkeä ja tuttu, muistoissa oma. En tiedä, kuka talossa tätä nykyä asuu, mutta muuttunut se on. Etupiha on jyrätty autojen parkkipaikaksi – miksiköhän?

Oma huoneeni oli ensin kuvan vasemmanpuoleisimman ikkunan takana. Sitten, muutaman vuoden ajan yläasteiässä, oikeanpuoleisimman ikkunan takana. Ja lopuksi, ennen muuttoa pois, jälleen vasemmanpuoleisimman ikkunan takana. Väliin jäi keittiö. Jossa tapetit olivat ylösalaisin – omenat kasvoivat kohti kattoa.

Perkonkatua

Perkonkatu oli – ja varmaan edelleen on – pieni, rauhallinen katu muutaman kilometrin päässä Huittisten lempeänuneliaasta keskustasta. Sen varrella asui hyväntahtoista, kohtuullisen hyvin toimeentulevaa väkeä. Oli paikallislehden päätoimittajaa. Sairaanhoitajaa. Opettajaa. Rakennusmestaria, pienyrittäjää, sairaanhoitajaa. 1990-luvulla järjestettiin puutarhajuhlia, käytiin lenkkipoluilla yhdessä, elettiin yhteisöllisempää naapurielämää.

Kuulemma kuihtui moinen pois, 2000-luvun alussa. Kun lapset muuttivat kodeistaan. Kun asukkaat vanhenivat – ja lopulta vaihtuivat.

Leikkipuisto Perkonpuistossa

Eräs Perkonkadun seudun lapsuuspaikoista oli Perkonpuiston, lähistöllä olevan puistikkoalueen, leikkipuisto. Keinuissa pelattiin keinupalloa. Hiekkalaatikolla tehtiin hiekkakakkuja – kunnes joku kertoi nähneensä koiran pissanneen hiekalle. Siihen loppuivat hiekkaleikit.

Kuvassa vasemmalle jäävän pienen mäennyppylän päältä laskettiin talvisin mäkeä. Rakennettiin hyppyreitä. Kokeiltiin Sampsan minisuksia. Kaaduttiin, mutta ei itketty. Ei vaikka itketti.

Pääkallosaaren seudulla

Lähellä Perkonkatua, mutta mutkittelevan ja kuoppaisen kinttupolun päässä, oli Pääkallosaari. Se ei ollut saari, sillä järviä Huittisissa ei ole, vaan pieni metsäinen saareke peltojen keskellä.

Pääkallosaari oli jännä paikka. Turvallinen olla. Lähellä kotia. Ja tarpeeksi syrjässä vanhempien katseilta. Pääkallosaaressa maisteltiin ensimmäiset tupakkahenkoset. Joku kuulemma joi kaljaakin. Ja toi näytille vanhoja Jalluja, keskustassa sijainneesta paperinkeräyslaatikosta haettuja.

Nyt Pääkallosaarta ei enää ole. Tai jos on, se on sulanut osaksi jonkun takapihaa. Tullut salonkikelpoiseksi ja keski-ikäiseksi kuten Pääkallosaaren lapsetkin.

Kinttupolun on korvannut autotie. Jännintä on tätä nykyä se, kuka valitsee uudistaloonsa komeimmat keittiökaakelit.

Uudismetsää

Aivan vanhan kotitalon lähellä oli metsää. Kaunista, sopivan harvaa havumetsää, jossa oli hyvä leikkiä. Rakentaa majoja. Pelata syksyisin pimeää piiloa.

Siitä, että lähimetsä on kaadettu, tulee surulliseksi. Kuin muistotkin olisi samalla kaadettu, viety tehtaaseen, väännetty pois.

Siitä, että kaadetun lähimetsän paikalle on kasvanut tiheä ja pusikkoinen lehtimetsä, tuntee olonsa jo vähän vanhaksi.

Kokoontumiskivi

Lehtimetsän pusikosta löytyi tuttu kivi. Kokoontumiskivi. “Tavataan kivellä”, sanottiin. “Tulkaa iltayhdeksältä.”

Sanoivat vuosia sitten, että piilossa kiven takana oli Kittilän isomman pojan tupakka- tai viinakätkö. Etsin. En löytänyt. Hyvin oli piilotettu.

Vanha kanikoppi

Kokoontumiskivi oli tallella. Ja oli jotain muutakin. Metsän laidasta, naapurin pihan peränurkasta löytyy vanha, ränsistynyt, märäntynyt kanikoppi. Siinä asuivat, silloin vuosia sitten, kesykanit Aku ja Iines.

Aku oli terhakas kani, joka paljastui vasta nimeämisen jälkeen tytöksi. Sille hankittiin kaveriksi poikakani. Sen nimeksi tuli, tasapainon ja tasa-arvon nimissä, Iines.

Kanien omistajan, Mikon, kanssa olimme hyviä kavereita. Käytiin yhdessä jääkiekko-otteluissa ja jokamiesluokan rallikisoissa. Pelattiin tietokoneella NHL 93 -jääkiekkopeliä. Lätkittiin Magic the Gathering -kortteja. Ihmeteltiin vielä ensimmäisiä kännyköitäkin, kunnes tuli lukiot ja ammattikoulut ja tytöt ja muut ilot ja muut murheet ja maailma muuallakin kuin Huittisissa.

Pyhäjärvenkatu

Maailma menee minne menee. Lapsuus ja nuoruus menevät ohi – nopeammin kuin osaa odottaa. Asiat, joita lapsena piti varmoina ja pysyvinä, muuttuvat.

Perkonkatua ei enää ole. Tai, se on, mutta ei enää siellä missä ennen. Entinen kotitaloni sijaitsee nykyään virallisesti Pyhäjärvenkadulla – Huittisten kaupunki on uudistanut katujen nimiä. Silti, muistona menneestä, samassa katukyltissä koreilee edelleen musta Ateljee Silkett -kyltti. Se näyttää suuntaa lapsuusvuosien hoitotädin silkkiompelimoon. Liikkeeseen, joka jo loppui lamavuosina – 1990-luvun alun lamavuosina.

Jotakin muuttuu, jotakin jää. Muistot pysyvät.

Kesäpäivä Vampulassa

Vesa Saarinen — Wed, 07 Jul 2010 12:49:11 +0000

Talo Vampulassa

Kesäpäivä kuumankosteassa Vampulassa. Ukkosta odotellessa. Ei mitään varsinaista tehtävää tai tekemistä – ainoastaan olemista. Ajattelemista. Ajan viettämistä.

Pihakeinu ja pihakoira

Voi istua pihakeinussa, vanhojen koivujen välissä. Suojassa auringolta. Heittää Tinkalle palloa.

Pihalammikko

Voi lillutella varpaita pihalammikossa. Katsella sammakoiden pomppuja.

Uima-allas

Voi polskia pienenpienessä uima-altaassa. Nousta välillä ylös jäähdyttelemään, ottamaan aurinkoa – ja pohtimaan pulahtamista takaisin viileyteen.

Puutarhasta

Voi istua seinustalla, omenapuun alla.

Romaani ja rieslingiä

Istua ja nauttia kahdesta r:stä: kelpo rieslingistä, kelpo romaanista.

Matkalla Vampulaan

Vesa Saarinen — Tue, 06 Jul 2010 12:20:26 +0000

Helsingistä Vampulaan on noin 180 kilometriä. Lähes suoraa tietä. Julkisilla on kuljettava joko Huittisten tai Tampereen ja Loimaan kautta.

Vampulassa voi lötköttää. Voi lukea kirjoja, liikkua koiran kanssa, käydä uimassa. Voi tehdä löytöjä ullakolta. Voi seikkailla vanhoissa rakennuksissa. Tai möyhentää yrttimaata.

Mutta ensin on jaksettava matka. Helteessä, mutta onneksi hyvässä autossa ja tutussa seurassa.

Tinka-koira

Vesa Saarinen — Mon, 05 Jul 2010 20:21:46 +0000

Siinä se on, se Tinka-koira, perheenjäseneni. Ollut Käpsyssä ilona reilut kolme viikkoa.

Tinka on rescue-koira, peräisin Viipurista. Se on huskya sisältävä sekarotuinen koirapaketti, noin vuoden ikäinen koiranriekale. Tosi iloinen, pirteä ja oppivainen tapaus. Sisäsiisti, ihmisystävällinen, fiksukin.

Lenkkeilty on, vähän opeteltu asioita ja tutustuttu toisiimme.

Anne Enright: Valvojaiset

Vesa Saarinen — Mon, 05 Jul 2010 08:04:32 +0000

Anne Enright: Valvojaiset

Anne Enrightin romaani Valvojaiset on vahva, ummasävyinen kertomus irlantilaisperheestä. Se on tarina unohdetuista muistoista. Tunteista omaa perhettä kohtaan. Sisaruksen kuolemasta. Kuvitelmista ja totuuksista.

Enright on rakentanut Booker-palkitun romaaninsa kahteen kerrokseen. Niistä toisessa selvitetään sisarusten isoäiti Adan elämänvaiheita. Toisessa surraan viinanjuontiin taipuneen sisaruksen, Liamin kuolemaa. Kerrokset lomittuvat toisiinsa taitavasti. Adan ja Liamin tarinat kasvavat yhteen.

Hyvin kirjoitettu ja ansiokkaasti käännetty romaani on käännöskirjallisuutta parhaimmillaan. Erityisen hyvää romaanissa on Enrightin taito kuvata vihan ja turhautumisen tunteita – uskottavasti, oivaltavastikin. Kevyttä kesälukemista kirja ei ole, niin vahvasti romaani kiinni tämän ajan tunteiden varjoisissa mutta todellisissa puolissa.

Kesäsuosikit

Vesa Saarinen — Sat, 03 Jul 2010 08:07:50 +0000

Ahomansikoita takapihalla.

Kesälomani alkoi toissapäiväisen ydinvoimaäänestyksen jälkeen. Loma tulee tarpeeseen, sillä mennyt kevät on ollut rankka. On ollut raskaita työasioita. Muuttourakointia. Harrastuskiireitä. Sarjainfoa. Ja siinä päälle on pitänyt yrittää, aina välillä, myös elää tavallisen ihmisen elämää iloineen ja suruineen.

Aiempina kesinä olen suunnitellut lomaani pitkälle etukäteen, mutta nyt juuri mitään ei ole suunniteltuna. Nautin siitä, ettei ole välttämätöntä pakkoa tehdä mitään tai mennä minnekään – kaiken voi suunnitella ja toteuttaa, niin halutessaan, vasta viime tipassa. Voi siis vain makustella. Istua takapihalla kirjaa lukien. Opetella soittamaan kitaraa. Liikkua. Kirjoittaa. Viettää aikaa koiran kanssa. Nähdä ystäviä. Käydä uimassa. Juoda kepeää valkoviiniä. Yrittää sopeutua siihen mielentilaan, että sähköposteja ei tarvitse lukea ja kaikkeen poliittiseen ei tarvitse aina reagoida.

Alkukesän suosikkeja alla.

Luomuhedelmäsmoothie aamuisin. Banaani, omena, appelsiinia, goji-marjoja, ehkä jäitäkin. Sekoitetaan tehosekoittimella. Nautitaan kylmänä.
Juoksulenkki Käpylästä Vantaanjoelle. Erityisen hauskaa koirakaverin kanssa. Juoksuvyö oli hyvä hankinta.
Vähemmän vakavat kirjat. Kevään raskaiden ja tosimaailmallisten tarinoiden vastapainoksi kesä kaipaa kevyttä lukemistoa.
Tomaattimarinoidut soijapihvit. 1) ostetaan maanmainiosta Vegetukusta soijapihvejä 2) keitetään pihvejä ison vesimäärän ja vähän pienemmän maustemäärän kanssa 3) marinoidaan tomaattipyre-soijakastike-valkosipuli-chili-vesi -mössöllä 4) paistetaan 5) nautitaan uusien perunoiden, tuoreen sipulin sekä raikkaan salaatin kera.
Jalkapallon MM-kisat. Hup Holland! Ja pienempi hurraa myös teille, Argentiina ja Espanja.
Yrttiviljelmät. Tomaatit ja herneet ja pavut kasvavat mainiosti. Sitruunamelissa leviää aivan valtoimenaan. Ahomansikoilla menee mukavasti. Minttu ja basilika ovat kohta syömäkunnossa. Tuoreita tuoksuja ja makuja. Kesää.

Kiukuttelua

Vesa Saarinen — Thu, 01 Jul 2010 15:48:01 +0000

Joo, kyllä. Typerä ydinvoimapäätös ottaa päähän.

Mutta se ei sentään kiukuta, sillä äänestystulos oli valitettavan yllätyksetön, puolueiden äänestysjakaumia myöten. Tulosta on ehtinyt harmitella ja kiukutella pitkin loppukevättä.

Mutta hymyään peittelevä, kollegoitaan ensi töikseen kättelevä “päätös otti koville” -Pekkarinen äänestyksen jälkeen. Pollea Vasemmistoliiton ydinvoimamyönteinen kansanedustaja kuppilan liepeillä. Leveästi hymyilevä Kokoomuksen eduskuntaryhmän johtohahmo eduskunnan käytävällä. Mielenosoitusta vähättelevä pohojalaasjohtoonen kepulaiskööri.

Ne jo vähän kiukuttavat.

Seurasin ydinvoimaäänestystä ja kansanedustajia tänään eduskunnan käytävillä ja lehtereillä. En voisi olla tyytyväisempi, että siihen taloon ei tarvitse palata ennen elokuuta. Nyt on ladattava akut – aurinkoenergialla.