Vesa Saarinen » kulttuuri

Anne Enright: Valvojaiset

Vesa Saarinen — Mon, 05 Jul 2010 08:04:32 +0000

Anne Enright: Valvojaiset

Anne Enrightin romaani Valvojaiset on vahva, ummasävyinen kertomus irlantilaisperheestä. Se on tarina unohdetuista muistoista. Tunteista omaa perhettä kohtaan. Sisaruksen kuolemasta. Kuvitelmista ja totuuksista.

Enright on rakentanut Booker-palkitun romaaninsa kahteen kerrokseen. Niistä toisessa selvitetään sisarusten isoäiti Adan elämänvaiheita. Toisessa surraan viinanjuontiin taipuneen sisaruksen, Liamin kuolemaa. Kerrokset lomittuvat toisiinsa taitavasti. Adan ja Liamin tarinat kasvavat yhteen.

Hyvin kirjoitettu ja ansiokkaasti käännetty romaani on käännöskirjallisuutta parhaimmillaan. Erityisen hyvää romaanissa on Enrightin taito kuvata vihan ja turhautumisen tunteita – uskottavasti, oivaltavastikin. Kevyttä kesälukemista kirja ei ole, niin vahvasti romaani kiinni tämän ajan tunteiden varjoisissa mutta todellisissa puolissa.

Elina Hirvonen: Kauimpana kuolemasta

Vesa Saarinen — Wed, 30 Jun 2010 05:01:44 +0000

Elina Hirvonen: Kauimpana kuolemasta

Elina Hirvosen toinen romaani Kauimpana kuolemasta on tarina halusta elää – sekä halusta antaa toisille elämä. Olla hetken verran kaukana kuolemasta.

Afrikkalaisten ja suomalaisten erilaisia, mutta tavallaan niin yhtäläisiä maailmankuvia peilaava romaani on upeasti kirjoitettu. Erityisesti henkilöhahmojen kuvaajana, kertojana, esiintuojana Hirvonen on mestari. Hänen tapansa antaa ihmiselle omat äänet on niin vakuuttava, että hahmojen muistot, tarinat ja kokemukset tuntuvat iholla asti. Harvoin suomalaisessa kirjallisuudessa henkilöhahmot tulevat näin tutuiksi – näin lähelle.

Jos esikoisromaanissa Jotta hän muistaisi saman Hirvosen tyylissä oli säröjä, jonkun verran ylilyyristä lauserakenteiden krumeluurikoristelua, ei tässä romaanissa tyylirikkoja tapahdu. Hirvosen paketti on niin hyvin kasassa, että mikäli Kauimpana kuolemasta ei ole syksyn Finlandia-ehdokkaiden joukossa, tapahtuu suoranainen kirjallinen vääryys.

Maistelin minä valkoviiniä

Vesa Saarinen — Sun, 04 Apr 2010 15:24:18 +0000

Osallistuin viime viikolla Vihreä Lanka -lehden viiniherkkusuun, toimittaja Lena Björklundin johdolla järjestettyyn viininmaistatustilaisuuteen. Eli, alan slangilla, tastingiin.

Kokemus oli uusi, mutta miellyttävä – ja, arvattavasti, muuttui miellyttävämmäksi illan edetessä. Viinit olivat hyviä ja seura erinomaista – parempaa ei olisi voinut vaatia.

Omat suosikkini oli italialainen Triade bianco della Campania. Luonteikas ja selkeä valkkari.

Lena kirjoitti tastingista ansiokkaan blogin – suosittelen lukemaan.

Joe Sacco: Footnotes in Gaza

Vesa Saarinen — Sun, 04 Apr 2010 07:55:11 +0000

(kritiikki julkaistu ensimmäisen kerran Sarjainfo 1/2010 -lehdessä)

Yhdysvaltalaista Joe Saccoa (s. 1960) pidetään journalistisen sarjakuvan mestarina. Eikä syyttä: Saccon parhaat työt ovat tarkkanäköisiä reportaaseja vaikeista aiheista, kuten Bosnian sodasta sekä Palestiinan alueen ongelmista.

Suomessa Saccon tunnetuin julkaisu lienee albumi Palestiina. Siinä Sacco raportoi palestiinalaisten historiasta sekä nykyelämästä Israelin varjossa Länsirannalla ja Gazan alueella. Albumi on ollut myynti- ja arvostelumenestys – esimerkiksi vuonna 1996 se voitti arvostetun American Book Awardin.

Sacco palaa Palestiinan alueen ongelmiin viime vuonna julkaistussa albumissa Footnotes in Gaza. Teoksessa Sacco matkustaa Gazan kaistaleen eteläosiin ottamaan selvää vuonna 1956 tapahtuneesta verilöylystä, jossa israelilaiset sotilaat surmasivat 111 palestiinalaista. Albumi koostuu paitsi Saccon arkikokemuksista Gazan alueella, myös lukuisten palestiinalaisten kertomuksista ja muistoista.

Footnotes in Gaza on voimakas lukukokemus. Albumi tuo Palestiinan kauhut ja kurjuuden lukijan eteen – ei synkistellen tai mässäillen, vaan ihmisten kokemusten kautta tapahtumia raottaen. Saccon albumissa äänen saavat monenlaiset ihmiset – isoäidit, veljet, sotien veteraanit ja siviiliuhrit. Isralilaiset ja palestiinalaisterroristitkin.

Saccon albumi on malliesimerkki siitä, miten puhuttelevaa journalistista sarjakuvaa pitää tehdä. Albumi ei sorru saarnaamiseen, vaan se antaa lukijalle tilaa ajatella itse. Rakenteeltaan albumi on johdonmukainen ja selkeä, sisällöltään opettavainen ja puhutteleva, piirrosjäljeltään sisältöön sopivan realistinen.

Footnotes in Gaza -albumissa Sacco yhdistää sarjakuvan tehokeinoja journalistiseen osaamiseensa taitavasti. Piirrostyö ja teksti tukevat toisiaan mallikelpoisesti. Sisältö on karua mutta koskettavaa. Saccon albumi on niin taidolla tehty, että lukijan on jatkuvasti muistutettava itseään, että albumi kertoo todellisista ihmisistä ja tositapahtumista.

Robert Crumb: Genesis

Vesa Saarinen — Sun, 04 Apr 2010 07:52:06 +0000

(kritiikki julkaistu alkujaan Sarjainfo 1/2010 -lehdessä)

”Raamatun ensimmäinen kirja kuvakertomuksena! Kokonaisuudessaan!”, huutaa yhdysvaltalaisen underground-ikoni Robert Crumbin (s. 1943) Genesis-albumin kansi.

Mitäpä siihen lisäämään. Genesis tosiaan on sarjakuvaversio Mooseksen ensimmäisestä kirjasta. Siihen sisältyy luomiskertomus, syntiinlankeemus ja vedenpaisumus. Kuten myös Baabelin tornin rakentaminen, Sodoman ja Gomorran tuho, Aabrahamin seikkailut sekä Jaakobin paini.

Underground-aikoinaan Crumb tunnettiin satiirikkona, joka nautti vakiintuneiden instituutioiden ärsyttämisestä sekä psykedeelihuumeiden käyttämisestä. Myöhempinä vuosinaan Crumb ei monen hippiaikalaisensa tavoin hurahtanut uskoon vaan pysytteli agnostikkona ja etsijänä. Siksi Crumbille Raamattu ei ole pyhä kirja vaan kokoelma myyttisiä kansantarinoita.

Lähtökohdat huomioon ottaen moni oletti, että Crumbin käsittelyssä Raamattu saisi kunnon kyytiä – edes pientä pyöritystä. Toisin kävi. Crumbin Genesis ei ole satiiri eikä edes omaääninen tulkinta Raamatun tapahtumista, vaan albumi on sarjakuvaksi muokattu Raamatun perinteinen, jopa konservatiivinen kuvitus. Genesis ei ole undergroundia, vaan historiallisen sarjakuvan ja Raamatun tulkinnan mainstreamia.

Genesiksen käsikirjoituksessa Crumb ei tulkitse Raamattua juuri lainkaan. Albumin tarina ja tekstit puhekuplia myöten ovat suoraan Raamatun sanaa. Niissä kohdissa, joissa tulkinnan varaa on jäänyt esimerkiksi Raamatun epäselvyydestä johtuen, Crumb perustaa tulkintansa vakiintuneeseen raamatuntutkimukseen. Vähien tulkintojensa taustoja Crumb selittää Genesiksen liiteosassa.

Omaa tulkintaa vältellessään Crumb menee sieltä, missä aita on matalin. Ratkaisu on tekijän kannalta helppo, sillä Raamatusta on vaikea sanoa mitään, mitä ei olisi aiemmin sanottu. Raamattunsa tuntevalle lukijalle Crumbin tulkinnattomuus tuo turvallisuuden tunnetta: Genesistä lukiessaan ei säikähdä eikä ylläty. Pitkästyy kylläkin.

On ikävää, että myös kuvituksessa Crumb välttää rohkeiden tulkintojen tekoa. Crumb sovittaa Mooseksen ensimmäisen kirjan tapahtumat osaavasti sarjakuvamuotoon, mutta sovitus on konventionaalinen, jopa tylsä. Kuvitus aihevalintoineen on perinteistä – samat teemat, kuvakulmat ja teatraaliset henkilöhahmojen asennot löytää mistä tahansa Raamatun tarinoita kuvittavasta teoksesta. Perinteistä on myös tarinan kulku ruudusta toiseen: esimerkiksi kokeiluja sarjakuvan tehokeinoilla ei Crumb tee.

Onneksi Crumb sentään piirtää tutulla tyylillään. Mustavalkoinen, jyrkkiä sävyjä suosiva piirrosjälki sopii Raamatun paatokseen hyvin. Hieman uutta näkemystä Raamattuun tuovat Crumbille tyypilliset siloittelemattomat ihmishahmot: miehet ovat tummia ja rujonkarvaisia, naiset rehevän seksuaalisia. Tosin myös hahmoja piirtäessään Crumb on aiempiin töihinsä verrattuna häveliäs ja kiltti.

Mauri Kunnas varoitti eräässä Nyrok City -stripissään, että tämän päivän kapinallinen on huomispäivän pieru. Genesis-albumin perusteella Robert Crumbille on käynyt juuri niin. Hänestä on tullut laimea, jopa vaaraton. On hämmästyttävää, että underground-ikonin albumin merkittävin ostajaryhmä löytyy USA:n raamattuvyöhykkeeltä ja että Raamatun tapahtumista kiinnostavampaa tulkintaa repii äärikonservatiivinen traktaattitaituri Jack Chick.

Riku Korhonen: Hyvästi, tytöt

Vesa Saarinen — Sat, 03 Apr 2010 09:43:02 +0000

Riku Korhosen novellikokoelma Hyvästi, tytöt on sekoitelma kirjoituksia, joita temaattisesti yhdistää paitsi nimeen nostettu hyvästely, myös haikeanlempeä tyttöjen kunnioitus.

Parhaimmillaan novellit ovat kauniita ja kirjallisesti tyylikkäitä. Erityisesti kokoelman alkupuolen tarinat ovat taidokkaita. Puolivälin jälkeen, novellien muuttuessa salakavalasti yhä fantasiamaisemmiksi, kokoelma menettää voimaansa – jälkipuolen tarinat eivät saa riittävästi ilmaa.

Korhosen ihastus Houllebecqin kirjoituksiin käy ilmi paitsi kokoelman kehyskertomuksesta, myös novellien miellyttävän keskieurooppalaisesta poljennosta. Toisin kuin esimerkiksi Lääkäriromaanissa, elämän käsittely on novelleissa lempeämpää – ja siten jollakin lailla lohdullisempaa, uskottavampaakin.

Parhaimmillaan Hyvästi, tytöt on suhteutettuna Korhosen aiempaan tuotantoon, erityisesti Lääkäriromaaniin. Novellikokoelman ja romaanin välille muodostuu synteesi; siinä on Lääkäriromaanin kannen mustaa ja Hyvästi, tytöt -kokoelman kannen pinkkiä.

Samuel Beckett: Huonosti nähty, huonosti sanottu

Vesa Saarinen — Sat, 03 Apr 2010 09:25:57 +0000

Beckett tiesi mitä teki. Sen minkä Beckett teki, hän teki tinkimättömästi. Kenellekään kumartamatta.

Beckettin tinkimättömyys näkyy erityisesti kirjailijan myöhemmässä tuotannossa, josta Liken suomentama Huonosti nähty, huonosti sanottu on malliesimerkki. Se on lyhyt romaani, tai pikemminkin havainto, muistista, muistelemisesta ja tilasta (paikkana). Luonteeltaan teksti on lakoninen, ja se liehakoi hävyttömästikin symbolismin suuntaan.

Ei Huonosti nähty, huonosti sanottu ole laadukkainta Beckettiä. Siinä näkyy kirjailijan kääntyminen sisäänpäin sekä tarve tarkkailla samaa ilmiötä yhä uudestaan ja uudestaan, aina hieman eri kulmasta. Parhaimmillaan romaani on Beckettin kuvana – silloin, kun sitä lukee suhteessa kirjailijan elämään, tekoihin ja siihen aikaan, jolloin se kirjoitettiin. Omapäinen mies ei päästä irti eikä irralleen – siinä teoksen suurin ansio.

Kauko Röyhkä: Kesä Kannaksella

Vesa Saarinen — Wed, 10 Mar 2010 21:59:04 +0000

Kauko Röyhkän ylivoimaisesti paras romaani on Kaksi aurinkoa. Se on taitavasti kirjoitettu, yllättävä ja hyvällä tavalla erilainen sotakirja viihdytysjoukoista sotarintamalla.

Sotateema sopii Röyhkälle. En ole varma, onko Kesä Kannaksella tekijänsä toiseksi paras romaani, mutta lähelle hopeamitalia se pääsee(*).

Kesä Kannaksella on inhimillisen raadollinen kuvaus kaukopartiomiesten elämästä ja ajatuksista paitsi rintamalla, myös siviilissä. Sotamiesten elkeet ovat kuin rokkitähdillä: elämä on machoilua, huumeita ja vapaata seksiä. Toisaalta sotilaiden teot ja ajatukset ovat tunteikkaita, jopa herkkiä – sodan kauhuissa on myös lyyrinen puolensa.

Romaanin ansioita ovat selkeä kirjoitustyyli, hyvät henkilöhahmot sekä toimiva rakenne. Heikkous on sama, joka on vaivannut kaikkia Röyhkän kirjoja Kaksi aurinkoa -täysosuman jälkeen: juonen kaari ei ole loppuun asti mietitty. Siksi lukijalle tulee olo, että romaanista puuttuu jotakin olennaista. Toisaalta kyse on myös Röyhkän tyylistä: hän esittelee vain viipaleen elämää, tarjoamatta koko kakkua.

Juonen kaaren puutteita suurempi ongelma on se, että Kesä Kannaksella on kirjana Kaksi aurinkoa -romaanin uudelleenlämmittely. Teemat ovat sama. Historiallinen viitekehys on sama. Jopa Röyhkän horjuttamat tabut ovat samat – seksikohtauksiakin lienee romaaneissa saman verran.

Tällä kerralla Röyhkä saa synninpäästön, sillä Röyhkän sotakuvaa uudelleen lämmittelevä Kesä Kannaksella on itsenäisenä romaanina toimiva. Mutta kolmatta samantyylistä sotakertomusta Röyhkän bibliografia ei kaipaa.

(*) Se toinen hopeamitalikandidaatti on Miss Farkku-Suomi, ihanan aito kuvaus nuoruudesta sekä suomirokkielämästä 1970-luvulla.

Kari Hotakainen: Ihmisen osa

Vesa Saarinen — Wed, 10 Mar 2010 21:05:42 +0000

Hotakaisen merkittävimmäksi kirjaksi sanovat. Teräväksi, ankaraksi mutta myös hauskaksi kuvaksi ajastamme – töistämme, sukulaisistamme, elämästämme, eri sukupolvistamme.

Sanovat ketkä sanovat. Minulle Ihmisen osa ei ollut kovin kummoinen lukukokemus. Tämä siksi, että sitä vaivaa painolasti nimeltä Kari Hotakainen.

Painolastilla tarkoitan sitä kaksoishaastetta, että jokaisella lukijalla on näkemys Kari Hotakaisen kirjoista. Samoin Kari Hotakaisella lienee käsitys siitä, mitä lukijat hänen kirjoiltaan odottavat: tragikoomista miesproosaa, jonka tyylillisenä tunnusmerkkinä on hupsuttelevan aforistinen, napakka lause.

Juuri sitä on myös Ihmisen osa – eikä sitten muuta. Se on sääli, sillä tragikoomisuus ja hupsutteleva aforistiikka eivät tähän romaaniin sovi. Kun tarkasti arkea havainnoivan luvun jälkeen tulee tragikoominen hupsuttelu hautajaistilaisuudesta, Hotakaisen sanoma jää hotakaismaisen ilmaisun vangiksi. Siinä tärkeää ei ole se mitä sanotaan vaan se, miten nokkelasti sanotaan.

Ihmisen osassa Hotakaisen kirjalliset maneerit kääntyvät romaania vastaan. Koska kyse tuskin on Hotakaisen taitamattomuudesta, on tehtävä johtopäätös, että kyse on pikemminkin rohkeuden puutteesta. Hotakaisella on ollut sekä halu sanoa että paljon sanottavaa, mutta jossakin vaiheessa kirjailija on ryhtynyt painamaan jarrua.

Tommi Melender: Ranskalainen ystävä

Vesa Saarinen — Sun, 31 Jan 2010 19:26:20 +0000

Takakantensa mukaan Tommi Melenderin romaani Ranskalainen ystävä on tarina ihmisten vihaamisen vaikeudesta. Sitä se toki on. Yhtä lailla romaani on lämmöllä kudottu kunnianosoitus mannereurooppalaiselle kirjallisuudelle ja, laajemmin nähden, ajattelulle.

Romaanin pinnalla on tälle ajalle tyypillinen tarina: elämässään menestynyt liikemies, tässä tapauksessa tyhjänpäiväisestä puheesta rahaa takova konsultti, kokee loppuunpalamisen ja sen seurauksena lähtee etsimään elämälleen uusia merkityksiä Ranskasta. Konsultti löytää Ranskasta toisen elämässään harhautuneen ihmisen. Yhteiset sävyt heidän välilleen löytyvät nopeasti – kahta ihmistä yhdistää paitsi halu älykkäisiin keskusteluihin, myös ulkoa tulevat uhat.

Melenderin romaanin vahvuutena on sen oppineisuus: ranskalaista kirjallisuutta, erityisesti Flaubertia, lainataan ja lainaillaan tavan takaa. Toisaalta oppineisuudesta piilee myös kirjan heikkous: on vaikeaa kirjoittaa sivistyneisyydestä vaikuttamatta ylimieliseltä. Tämän välttämisessä Melender onnistuu pääasiassa hyvin, mutta ei aina – välillä Melender saarnaa, välillä ylenkatsoo.

Romaanin toinen heikkous on sen tarinan uskottavuudessa. Ihmissalakuljetukseen keskittyvät juonenpalat paikallisgangstereineen toimivat kenties vertauskuvana ja välillä ne taustoittavat tarinaa hyvin, mutta useimmiten gangsterikuvailut vievät huomion väärään suuntaan.

Pienistä heikkouksistaan huolimatta Ranskalainen ystävä on oiva kirja – omanlaisensa helmi. Siinä yhdistyvät lämpö, välittäminen ja humaani sivistys tavalla, joka ei kotimaiselle kirjallisuudelle ole tavallista.