Kaksi tarinaa, yksi valinta
Lauantai 20.01.2007, 0:25
Ihan vain ajatusleikkinä. Ei sen kummempana.
Ajatellaan tietoyhteiskuntaa eräänlaisena postmodernina globaalina tarinana, jota länsimaiset yhteiskunnat mielellään toteuttavat. Hieman Lyotardin näkemysten vastaisesti tietoyhteiskunta ei ole paikallinen, vaan mitä suurimmassa määrin länsimaisia yhteiskuntia yhdistävä globaali, suuren tason kertomus - varsinainen tämän ajan megatrendi. Se syntyi muutama vuosikymmen sitten tiedemiesten ja tutkijoiden yhteiskunnallista muutosta koskevista havainnoista. Se kiihtyi tutkimusten ja raporttien myötä. Niiden havainnot siirtyivät politiikkaan, josta uudelleen tehdyt havainnot palasivat teorioihin - ja niin edelleen. Syntyi itseään ruokkiva kehä, joka lopulta loi tietoyhteiskunnan mallin.
Tietoyhteiskunnan malli on kauttaaltaan positiivinen ja optimistinen, jonka lopun luvataan olevan kaunis. Siinä vallankumouksen lailla hyörivän tieto- ja kommunikaatioteknologian sekä erilaisten taloudellisten verkostojen ansiosta tuotetaan sivistystä, viihdettä, kommunikaation mahdollisuuksia, palvelutaloutta koko kansalle. Se on ympäristö- ja ihmisystävällinen, avoin, epäitsekäs, eteenpäin katsova. Tietoyhteiskunnan kansalaiset ovat sivistyneitä, ympäröivästä maailmasta kiinnostuneita, humaaneja maailmankansalaisia.
Tietoyhteiskunnan malli on rajattoman henkisen ja materiaalisen kasvun onnela. Ja se on utopia, joka ei ole toteutunut missään päin maailmaa, mutta jonka tavoitteluun kaikki yhteiskunnat pyrkivät.
Tietoyhteiskunnan mallin rinnalla maailmaa muuttaa toinen suuri tarina; toinen megatrendi. Kutsutaan sitä tässä ilmastonmuutoksen tarinaksi. Sekin pohjautuu teoriaan, tieteeseen ja tutkimukseen, mutta sen sanoma on kauttaaltaan erilainen. “Kasvua on rajoitettava, uhrauksia materiaalisen hyvinvoinnin kustannuksella on tehtävä”, tarina sanoo. Se vaatii uudenlaisia poliittisia päätöksiä, leikkauksia ja saavutetuista eduista tinkimistä. Tarina on äärimmäisen pessimistinen. Toisin kuin tietoyhteiskunnan tarina, se ei ole unelma tai haave. Se ei ole painajainen, ei edes retorinen keino, vaan tätä todellisuutta.
Kaksi suurta tarinaa elävät länsimaisissa yhteiskunnissa rinnakkain. Yhtäältä maailmaa ohjaa kasvun, kehityksen ja globalismin tietoyhteiskuntatarina, jonka nimessä yhä kiihtyvä vauhti on toivottavaa. Sen nimissä poliitikot pitävät virkojaan ja yritykset luovat strategioita, joihin osakkeenomistajat voivat rakastua. Tarina on sellainen, jonka ihmiset haluavat kuulla ja johon he haluavat luottaa. Se antaa jokaiselle oikeutuksen kulkea sivistyksen, kasvun ja edistyksen tietä haluamallaan tavalla.
Ikävämpi ilmastonmuutoksen tarina huutaa pikaisia ratkaisuja. Se vaatii ripeitä, kipeitä globaaleja toimenpiteitä, luopumista, uhrauksia ja omista eduista tinkimistä. Se vaatii poliitikkoja ja yritysjohtajia, jotka eivät koskaan pääse johtoasemiin, sillä heidän sanansa ovat myrkkyä - moitteita kokonaisten kulttuurien ja toisaalta yksittäisten ihmisten elintapoja kohtaan. Ilmastonmuutoksen tarinan tuntijoiden tie on vaikea, sillä heillä on vastassaan kokonainen kasvun megatrendi kaikkine kannattajineen. Silti kriitikoita tarvitaan tänä päivänä enemmän kuin koskaan - vaikkapa sanomaan, että “lyhytnäköiset ksenofobiset konservatiiviset ydinonanoivat materiafetisistiset kokonaisuutta näkemään kykenemättömät itsekkäät muka-ajattelijat painukoot vittuun.”
Kuten tietoyhteiskunnan megatrendi toitottaa, olemme astuneet ihmiskunnan historiassa uuteen aikaan. Emme kuitenkaan siinä mielessä, josta tietoyhteiskuntautopian kannattajat puhuvat, vaan paljon kauhistuttavammalla tavalla. Leimallista meidän ajallemme on, että ensimmäisen kerran koko ihmiskunnan historiassa pystymme näkemään tekojemme kauaskantoiset seuraukset koko maapallolle ja koko sen ekosysteemille. Myös omalle lajillemme. Pystymme näkemään tekojemme, tai tekemättä jättämisiemme, seuraukset ympäristölle - ja sitä kautta lapsillemme, lapsenlapsillemme, heidän lapsilleen.
Tästä tietoisuuden kirouksesta meidät muistetaan. Meidän sukupolvellamme oli mahdollisuus valita kahden suuren tarinan väliltä. Meillä oli tietoa ja taitoa valinnan tekemiseen - ja sen teimme. Uhrasimme kaiken meitä hetkellisesti miellyttäneen jatkuvan kasvun tarinan tähden, vaikka tiesimme sen seuraukset. Valitsimme uusien muovipuhelimien, valheellisen teknologisen determinismin, tositelkkarijulkkisten, pikaruoan ja rahtikaljan optimistisen utopian. Hymyillen.
Se valinta meidän on muistettava sinä päivänä, kun ilmastopakolaiset saapuvat; sinä talvena kun lumi ei enää sada. Meidän on muistettava valintamme aamuna, jolloin taulutelevisioidemme huolestuneet uutisnuket kertovat viimeisen suden, norsun ja tiikerin kuolemista. Meidän pitää olla rehellisiä sinä iltana, jolloin lapsenlapsemme kysyvät, miten saatoimme olla niin itsekkäitä, että teimme heidät luomaamme maailman irvikuvaan.
Ansaitsemme tietoisuuden kirouksen. Meillä oli mahdollisuus valinta, ja me perkeleet valitsimme.
Ihan vain ajatusleikkinä. Ei sen kummempana.
Vesa (s. -81) on helsinkiläinen VTM, joka lukee, kirjoittaa, liikkuu ja kummastelee. Työskentelee Vihreän liiton sekä Vihreän eduskuntaryhmän verkko- tuottajana. Kirjoittaa tänne elämän ja politiikan arjesta, kulttuurista ja pienistä ilmiöistä. Kirjoista, musiikista ja sarjakuvistakin. 
Ei sun kirjotukses ole enää ajatusleikkiä. Voin sanoo (olen syntynyt 1952), että mun ikäluokalla oli valinnanvara, mutta me valittiin just toi optimistinen eli siis mammonan perässä juokseminen. Muistan jo 70-luvulla, kun tein hommia paperitehtaan labrassa, niitä päästöjä ja niitä kaloja. Jo sillon pauhattiin Itämeren kunnosta ja ilman saastumisesta jne jne.. 1990-luvun alussa, kun autoilimme ent. Tsekkoslovakiassa ja DDR:ssä…, oli kyllä kiva? nähdä niitä metsiä.
Tää paska, mikä just tulee alas, on niitä 1950-60-70-luvun päästöjä. Onks sen jälkeen mikään muuttunu? Nyt on Kiinan ja Intian ja muiden maiden vuoro saada sitä mammonaa ja nopeesti.
Mää oon hirveen pessimistinen.
Ihan loistava “stoori” Vesa :) !
Jotain ton tyylistä proosaa pitäis ruveta lähettämään telkusta, sellaisena hyvin tuotettuna puolentunnin pätkänä kerran päivässä, joka kanavalla.
Saat täten minulta luvan kirjoittaa tuosta sellaisen pitemmän ihmisiin vetoavan version.
Kiitos lyhyestä lukuelämyksestä.
Ihmiset eivät vain halua kuulla huonoja uutisia. Ne eivät ole kiinnostavia, mediaseksikkäitä. On helpompi valehdella itselleen ja jatkaa lyhytkatseista elämää päivä kerrallaan, eläen muutosta askel askeleelta laput silmillään näkemättä ympäröivän maailman hajoamista. Jonain päivänä, ehkä, sitä saattaa huomata, kuinka mikään ei ole niin kuin ennen. Eivätkä muovipuhelimet, seinän kokoiset tauluteeveet tai optiosalkut silloin auta, tuo lohtua. Menetettyä ei takaisin saa.
Uskallanko edes lisääntyä? Pystyisinkö edes katsomaan seuraavaa sukupolvea silmiin tietäen, millaisen maailman me olemme heille antaneet?
Silmät ja korvat on helppo sulkea. Uskotella, ettei yksi ihminen voi vaikuttaa. Antaa siten itselleen synninpäästön maailmaa kuluttavasta elämäntavasta.
Hieno “ajatusleikki”! Kertakaikkiaan vaikuttavaa tekstiä!
No ei se minua vakuuttanut. Oikeastaan pitäisi olla tekemässä jotakin ihan muuta, mutta ollaan nyt sitten kriittisiä, kun kerran nuoreen älymystöön ollaan ängetty.
Siis. Tekstissä käytettiin ilmaisuja ‘tietoyhteiskunta’, ‘kertomus’, ‘trendi’ ja ‘malli’ viittaamaan samaan asiaan, mutta ne eivät ole sitä. Yhteiskunta on yhteiskunta eikä mikään kertomus, mutta voi olla tietoyhteiskuntaa koskevia kertomuksia. Kertomus ei ole trendi, mutta yhteiskunnallisia kertomuksia tarkastellessa voi löytää trendejä. ‘Malli’ viittaisi eksplisiittiseen teoriaan eikä reflektoimattomaan kertomukseen.
Toisekseen: se, millaisia yhteiskunnallisia kertomuksia on olemassa ja mikä on niiden rooli on empiirisen tutkimuksen kysymys. Tässä näyttää ylioppilas Saarinen katsoneen maailman menoa ja rakentaneen sen kanssa yhteensopivan kertomuksen selittämään sitä. Tämä ei nyt käy päinsä, kun 1) yhteiskunnan tilaa selittävät muutkin asiat kuin kertomukset. Esimerkiksi yksittäisten tekojen aggregaattivaikutukset ovat aika vanha yhteiskuntateoreettinen argumentaatiolinja. 2) on useita erilaisia kertomuksia, jotka ovat yhteensopivia nyky-yhteiskunnan kanssa. Esimerkiksi siitä, että ‘tietoyhteiskunta’-kertomukseen ei kuulu talouskasvun problematisointia, ei voi päätellä, että siihen kuuluisi usko rajattomaan kasvuun.
Ei siinä mitään, ajatusleikit ovat kannatettavaa toimintaa, ensimmäinen versio ei koskaan ole julkaisukelpoinen ja hyvä että kirjoitit, mutta kyllä tämä vielä vähän työstämistä kaipaa ennen kuin viet käsiksen YLElle. Lyotardit ja Giddensit ovat niitä spekulaatioita harrastaneet ihan tarpeeksi, ja paremmin.
Miksiköhän minä nyt tähänkin hassasin aikaani ja aikaanne?
terv
ylioppilas Heino
Haa, kiitoksia kommenteista, väki!
Erityisen suuri tattis sosiologitoveri Heinolle järkevästä ja siten tervetulleesta kritiikistä. Siihen joitakin vastauksia.
1) Yhteiskunta on yhteiskunta, eikä kertomus. Se on selvää. Sen sijaan ilmeisesti et ymmärtänyt, tai et hyväksynyt, ajatusta siitä, että ajatusleikissäni tarinat ovat itse asiassa yhteiskuntien yläpuolella - niitä määritteleviä eräänlaisia globaaleja paradigmoja; sateenvarjoja, jotka muovaavat yhteiskuntia itsensä kaltaisiksi ja jotka syntyvät iloisen empiirisen tieteen ja yhteiskunnan refleksiivisyydestä.
Tällaisten tarinoiden redusoiminen suoraan yhteiskunniksi on hölmöä, sillä sellaiseen en viitannut - ainoastaan leikittelemieni tarinoiden perusluonteisiin.
Toisin sanoen; puhuessani “tietoyhteiskunnasta” en puhu mistään yksittäisestä tai analysoitavissa olevasta yhteiskunnasta, vaan eräänlaisen globaalin tarinan nimestä.
Siinä olet oikeassa, että sanan “malli” käyttö tuossa yhteydessä ei ole perusteltua.
2) Totta vieköön tarkoitukseni oli tarkastella maailmaa subjektiivisten silmälasien ja omien havaintojeni kautta sekä peilata sitä ajatukseen globaaleista tarinoista - se oli koko tekstin pointti. Sitä en edes vaivautunut ääneen sanomaan, sillä oletinhan sen itsestäänselvyydeksi. Yhtä hyvin olisit voinut sanoa veden olevan märkää.
Samalla lailla itsestäänselvä on ääneen lausumasi ajatus siitä, etteivät tarinat pelkästään vaikuta yhteiskuntiin. Ajatukseni oli, että tarinat vaikuttavat laajasti - se ei sulje pois sitä tosiasiaa, että muutakin toki on.
Ajatusleikkiin kuului idean tasolla ajatus ikään kuin kahdesta tarinasta. Se, tietenkin, on tuulesta temmattu argumentti.
Siksi kutsun kirjoitusta ajatusleikiksi. Jopa kahdesti ja pääpaikoilla. Kritiikki on paikallaan, ja soveliastakin, mutta se olisi syytä soveltaa tekstin lajityyppiin - muuten käyttää energiaa vähän turhaan ja kolistelee tyhjiä tynnyreitä, kuten itsekin sanot.