Minä muistan, oli silloinkin sunnuntai
Maanantai 20.11.2006, 23:58
Väkijoukot, rauhoittukaa. Edellisessä mainittu “elämänhallinnallinen päätös” on filosofiselta sisällöltään tämä: tarvitsen hieman lepoa ja rauhaa, jotta jaksaisin tolpillani. Ei poika kaikkea sille asetettua kiirehdintää vaan millään jaksa, meinaan.
Käytännön sisältö vaatinee vähän taustoittamista. Jonkin aikaa sitten hain Helsingistä erästä harjoittelupaikkaa, joka vähän kuin vaikutti minulle räätälöidyltä. Olisi ollut kiva merkintä cv:hen, hyviä kontakteja, erinomainen työporukka, palkkaa ja näköaloja tarjolla - ja niin edelleen. Työhaastattelu olisi ollut tänään maanantaina. Pari päivää sitten kuitenkin ilmoitin pitkän pohdinnan jälkeen, etten ole käytettävissä paikkaa täytettäessä, enkä siten haastattelussakaan käynyt.
Moni, jolle asiasta olen puhunut, on ollut ihmeissään: “mitä sen kunnianhimolle sattui?”. Toisaalta moni on hyvinkin ymmärtänyt päätöksen taustoja. Siitä huolimatta olen vähän hämmentynyt nähdessäni ja kuullessani joidenkin läheistenkin ihmisten reaktioita: aivan kuin olisi erityisen kummallista, tai suorastaan rikollista, valita uran-rahan-näköalan-vastuun-tehtävien sijaan oma jaksaminen, ajan omistaminen itselleen, ystävilleen, asioille jotka on laiminlyönyt, kirjoittamiselle, lukemiselle, opiskelulle, etsimiselle, tutkimiselle, levolle, gradun tekemiselle ja niin edelleen.
Myönnän kyllä, luovutuspäätös on kummastuttanut ajoittain itseänikin. Vieläkin mietin, oliko se oikea. Aika näyttää. Helppo se ei monessakaan mielessä ollut. Tässä hetkessä olen kuitenkin vahvasti sitä mieltä, että päätös oli tärkeä ja siten hyvä. Ei pelkästään siksi, että alkuvuoden (mahdollinen, jos nyt hypoteettisesti olisin paikan saanut - sitähän ei nyt koskaan saa tietää) oleskelu Helsingissä olisi muuttanut monta asiaa hurjasti. Ystävät olisivat jääneet aivan liian nopeasti aivan liian kauas. Kiireet olisivat lisääntyneet eksponentiaalisesti, puhumattakaan erinäisistä opiskelullis-asumis-taloudellisista sekamelskoista. Erityisesti päätös oli tärkeä kuitenkin siksi, että olen viime viikot ollut henkisesti (ja fyysisestikin) ihan naatti. Suoraan sanoen pelkäsin elämässäni ensimmäisen kerran ihan tosissani sitä, että Helsinkiin siirtyminen olisi tehnyt miehestä likimain tärisevän kasan lihaa ja jämeriä jänteitä. Sitä en, ymmärtänette, halunnut.
Niin. Olen ollut tosi kuitti. En tässä sen tarkemmin erittele, millä eri tavoilla se on näkynyt ja tuntunut - riittänee, kun toteaa, että tuntunut on. Kun vapaailtoja esimerkiksi ennen joululomaa on vain muutama hassu, gradu pitäisi saattaa tiettyyn vaiheeseen siinä sivussa ja tavalliset arkipäivätkin täyttyvät erilaisista puuhista, on aika katsoa imaginääriseen peiliin. Ja sen tein. Kävelin ulkona, makasin sängyllä, haravoin lehtiä. Istuin ja tuijotin tyhjää. Tätäkö tämä elämä on, kysyin. Kiirettä? Menemistä ja tulemista? Tavoittamattoman tavoittelemista? Lykkäämistä huomiseen? Pitääkö olla näin, kysyin.
Löysin lopulta jostakin kolmannen aivopoimun pehkuista varsin väsyneen pikkupojan varsin suurikokoisessa vartalossa. “Näin ei voi jatkua”, se sanoi. “Lepää ennen kuin on liian myöhäistä, tällä tahdilla et voi jatkaa. Kirjoita, jos kirjoituttaa. Lähde vaellukselle, jos vaellututtaa. Opiskele viimeinen vuosi rauhassa loppuun. Ole hyvä itsellesi ja ystävillesi. Työnteolle on loppuelämä aikaa. Mieti, mitä haluat ja minne menet. Kuuntele itseäsi, mieltäsi ja ruumistasi. Opettele sanomaan ‘ei’. Mieti, mikä on oikeasti tärkeää.”
Ja lopulta: “Rauhaa.”
Niin on tehtävä. On opittava luopumaan joistakin asioista joidenkin asioiden tähden. On opittava, että elämä ei ole saavuttamista tai jonkin perässä juoksemista, vaikka niin ulkopuolinen maailma ajoittain toitotteleekin. Se “rauha” lienee saavutettava ensimmäiseksi omassa mielessä - ilman sitä ei muulle voi tehdä paljoakaan. On opittava, ettei voi elää toisten vaatimuksille, vaan on elettävä elämä ensin itselleen, mutta hyvänä myös muille.
Pitkästä virsi lyhyt. Elämänhallinnallinen päätös lienee se, että olen kevään Turussa ja koetan hieman rauhoittua. Koetan ottaa aikaa itselleni, viimeistellä opintoja rauhassa, viettää hyvää aikaa hyvien ihmisten seurassa, hymyillä hieman enemmän sisällä ja ulkoa. Opettelen kuuntelemaan itseäni paremmin - ja pyörittelemään silmiäni kaikille heille, joiden mielestä päätökseni oli erityisen typerä tai että tässä puhumani asiat ovat melkoista liirumlaarumia.
Kun eivät, meinaan, ole.
Vesa (s. -81) on helsinkiläinen VTM, joka lukee, kirjoittaa, liikkuu ja kummastelee. Työskentelee Vihreän liiton sekä Vihreän eduskuntaryhmän verkko- tuottajana. Kirjoittaa tänne elämän ja politiikan arjesta, kulttuurista ja pienistä ilmiöistä. Kirjoista, musiikista ja sarjakuvistakin. 
Hyvä päätös. On Ihan Turha ajaa itseään piippuun opiskelujen tai töiden takia. Ja on kaikkien etu, että tekee vain sen verran kuin jaksaa, jos jaksaati alkaa olla lopussa.
Siispä: tsemppiä & jaksamista! :)
Kiitoksia kiitoksia, hymyjä hymyjä. :)
Kosketti. Paljon. Ihanaa, että tajuat miettiä näitä omalla kohdallasikin, kun huolehdit niin paljon muiden jaksamisesta=). Olisit ollut hyvä siinä hommassa, mutta olen varma, että preferoit oikein. Kunpa me muutkin pystyisimme siihen ajoissa. Itsekin opettelen.
Omalla jaksamisellaan ei kannata leikkiä. Kyllä kyvykkäälle tyypille jatkossakin töitä löytyy. You rock dude!
Kiitoksia, ihmiset ystävät, kommenteista ja plusmerkkisistä sanoista. Katsoo, miten maailman käy, mutta rauhaa siinä ainakin hieman enemmän on. Hymyilen teille ja virtuaalihalaankin. :)
Mää nostan sulle hattua, Vesa.
Aivan varmasti tulee uusia tilaisuuksia tulevaisuudessa.
Ehdottoman hyvä päätös! Tsemppiä!