Kauko Röyhkän ylivoimaisesti paras romaani on Kaksi aurinkoa. Se on taitavasti kirjoitettu, yllättävä ja hyvällä tavalla erilainen sotakirja viihdytysjoukoista sotarintamalla.
Sotateema sopii Röyhkälle. En ole varma, onko Kesä Kannaksella tekijänsä toiseksi paras romaani, mutta lähelle hopeamitalia se pääsee(*).
Kesä Kannaksella on inhimillisen raadollinen kuvaus kaukopartiomiesten elämästä ja ajatuksista paitsi rintamalla, myös siviilissä. Sotamiesten elkeet ovat kuin rokkitähdillä: elämä on machoilua, huumeita ja vapaata seksiä. Toisaalta sotilaiden teot ja ajatukset ovat tunteikkaita, jopa herkkiä – sodan kauhuissa on myös lyyrinen puolensa.
Romaanin ansioita ovat selkeä kirjoitustyyli, hyvät henkilöhahmot sekä toimiva rakenne. Heikkous on sama, joka on vaivannut kaikkia Röyhkän kirjoja Kaksi aurinkoa -täysosuman jälkeen: juonen kaari ei ole loppuun asti mietitty. Siksi lukijalle tulee olo, että romaanista puuttuu jotakin olennaista. Toisaalta kyse on myös Röyhkän tyylistä: hän esittelee vain viipaleen elämää, tarjoamatta koko kakkua.
Juonen kaaren puutteita suurempi ongelma on se, että Kesä Kannaksella on kirjana Kaksi aurinkoa -romaanin uudelleenlämmittely. Teemat ovat sama. Historiallinen viitekehys on sama. Jopa Röyhkän horjuttamat tabut ovat samat – seksikohtauksiakin lienee romaaneissa saman verran.
Tällä kerralla Röyhkä saa synninpäästön, sillä Röyhkän sotakuvaa uudelleen lämmittelevä Kesä Kannaksella on itsenäisenä romaanina toimiva. Mutta kolmatta samantyylistä sotakertomusta Röyhkän bibliografia ei kaipaa.
-
(*) Se toinen hopeamitalikandidaatti on Miss Farkku-Suomi, ihanan aito kuvaus nuoruudesta sekä suomirokkielämästä 1970-luvulla.
Comments OffTagit: kirjakritiikki, kirjallisuus, proosa
