Istuin eilisiltana oluella Kaislassa ystäväni Lassen kanssa. Elämästä, politiikasta, roolipeleistä, TV-scifistä ja muusta mielenkiintoisesta puhumisen ohessa pääsimme keskustelemaan parhaan argumentin periaatteesta käsitteen typistetyssä mielessä.
Samansuuntaista asiaa ovat pohtineet viime aikoina muun muassa Vihreän langan nimimerkillinen veteraanivaikuttaja Niemeläinen, Vinon puheenjohtaja Tapio Laakso taannoisessa kolumnissaan sekä blogi Vihersokea kukko.
Ensin muutama sana taustoista. Parhaan argumentin periaate sisältyy saksalaisen mestarifilosofi Jürgen Habermasin kommunikatiivisen rationaalisuuden teoriaan. Rankasti typistäen teorian mukaan ihmiset ovat luonnostaan sosiaalisia olentoja, jotka pyrkivät keskinäisessä kommunikaatiossaan jonkinlaiseen yhteisymmärrykseen. Välineenä tämän aikaansaamiseksi toimii yksilöiden välinen kommunikaatio, erityisesti kieli. Siis kommunikaatio.
Kommunikaatio on rationaalista silloin, kun tavoite yhteisymmärryksestä toteutuu. Esimerkiksi ihmisen kehityksen kannalta tällaista rationaalista kommunikaatiota tarvitaan tehokkaan sosialisaatioprosessin aikaansaamiseksi. Toisin sanoen: sosialisaatio, eli ihmisten “aivopesu” tietynlaisiin rooleihin ja normeihin, toimii parhaiten silloin, kun keskustelemalla ihmiset ovat päässeet keskinäiseen yhteisymmärrykseen siitä, millaisia roolit ja normit ovat.
Tässä keskinäisen ymmärryksen rakentamisessa käytetään erilaisia argumentteja. Hyvässä, toimivassa rationaalisessa kommunikaatiotilanteessa näistä argumenteista voittaa se, jonka premissit, eli perustelut, ovat parhaat. Ja parhaudella puolestaan tarkoitetaan premissejä, jotka ovat tosia, uskottavia, perusteltuja ja vilpittömästi esitettyjä.
Parhaan argumentin periaatteessa premissit ja argumentit kamppailevat keskenään. Lopulta saavutetaan tietynlainen yhteisymmärrys, ehkä jopa keskustelulla saadaan rakennettua paradigma, eli eräänlainen noudatettava periaate, johon keskustelijat sitoutuvat. Habermasin teoreettiseen rakenteeseen kuuluu mukaan myös vaatimus siitä, että keskustelijat olisivat keskenään täysin tasa-arvoisia ja keskustelu tapahtuisi täysin arvovapaassa tilassa, jopa tyhjiössä.
Kuulostaa kauniilta. Teoriassa homma toki toimii, hyvinkin, eikä teoriatasolla Habermasin ajatuksia ole ihan heiveröisesti murskattavissa. Mutta entä käytännön politiikan kentällä? Eihän maailma ole arvovapaa tyhjiö.
Tässä vaiheessa monet kaltaiseni nojatuoliajattelijat ovat valmiita hylkäämään parhaan argumentin periaatteen käytön politiikassa sillä perusteella, että idealistista, tasa-arvoista argumentaatioprosessia ei käytännön maailmassa pystytä käymään. Eikä aina kannatakaan: paras mahdollinen argumentti ei kovin helposti voisi olla induktiivinen. Politiikassa taas nimenomaisesti induktiotyyppistä päättelyä tarvitaan, jotta asiat menisivät edes hitaasti eteenpäin.
Idealistille parhaan argumentin periaate on kuitenkin tavoittelemisen arvoinen tila: olisihan upeaa, jos politiikassa ainoastaan argumentit kamppailisivat asiaperustein keskenään. Voisiko tämä olla mahdollista? Pitäisikö idealistinen parhaan argumentin periaate ottaa sittenkin poliittisen toiminnan ohjenuoraksi, sen ongelmat ja rajoitukset tiedostaen?
Yksiselitteistä vastausta tähän on mahdotonta antaa; päätelmä riippuu arvoista, ajatuksista, maailmankuvasta ja mielipiteistä.
Oma, täysin subjektiivinen näkemykseni on, että politiikassa tärkeintä ovat päämäärät. Ne ovat muun muassa arvojen kyllästämiä. Nämä päämäärät on kuitenkin syytä kyetä perustelemaan (ainakin itselleen). Kun päämääriä yhtäältä perustellaan premissellä ja toisaalta käytetään premisseinä yhä suurempia päämääriä tarkasteltaessa, todennäköisesti lopputuloksena on yhä suurempien kokonaisuuksien rakentuminen. Itse luulen päätyväni yhä uudelleen jonkinlaiseen utilitarismin muotoon: suurimpana päämääränä on saada aikaan mahdollisimman paljon hyvää mahdollisimman monelle.
Voiko mahdollisimman paljon hyvää mahdollisimman monelle syntyä käyttämällä toiminnassa jopa teknokraattisesti parhaan argumentin periaatteita, vai pitäisikö se unohtaa, ja antaa ideologian johtaa tietä; toimia siten kuten uskoo? Kukaan tuskin tietää. Monet kyllä uskovat.
Oma uskoni asiassa on yksinkertainen. Kuten sanoin, päämäärät ovat tärkeimpiä. Niiden saavuttamiseksi todennäköisesti tarvitaan kolikon molempia puolia. Tarvitaan nopeaa, ideologioihin ja arvoihin perustuvaa toimintaa, joka saattaa perusteltaessa osoittautua hataraksi, mutta toimintahetkellä syystä tai toisesta välttämättömäksi. Esimerkiksi ilmastonmuutoksen torjumisessa lienee tärkeää olla nopea ja tehdä mahdollisesti liiankin radikaaleja ratkaisuja kuin odottaa hidasta, tieteestä ja perusteluista syntyviä johtopäätöksiä sillä välin, kun juna ehtii mennä jo menojaan.
Toisaalta utilitarismiin kuuluu jonkinlainen teknokratia, “älykkäiden ja edistyneiden” valta, siltä välttyminen on vaikeaa hedonistista ihmistä katsellessa. Samalla tavalla ideologioistaan sokaistuneet hymnienveisaajat saattavat vaikeroida, mikäli parhaan argumentin periaatteella aidosti rakennetut päätökset sattuvat osumaan omaan nilkkaan. Nämä ovat kuitenkin asioita, jotka pitää tavallaan hyväksyä, for the greater good.
Tarvitaan toimintaa ennen parhaan mahdollisen argumentin löytymistä. Tarvitaan parasta mahdollista argumenttia, joka muuttaa toimintaa. Muodostuu eräänlainen kummallinen sykli, jonka olisi syytä toimia niin nopeasti, että maailman ongelmat ratkeavat, eivätkä piiloudu neuvottelupöytien alle tai vesitykkimiliisien taakse.
Halpa holistinen synteesihän tämä on, mutta mitäpä sitä parempaakaan kolmella kaljalla keksisi. Aurinkokin paistaa ulkona – lienee viisaampaa vaihtaa aihetta ja syventyä vaikkapa Euroviisujen ja jääkiekko-ottelun seuraamiseen. Ettei menisi liian vaikeaksi.
5 kommenttia »
Nyt tiedetään, ettei parta tee filosofia. Vesa sä olet filosofi!
Eipäs innostuta :D
Kiitoksia hyvästä kirjoituksesta, kuulin siitä istuessani samaisen Lassen kanssa kaljalla =)
Minusta Habermasin teorian keskeinen ongelma on nimenomaan sen teoreettiselta tasolta alkava heiveröisyys. Ellei sitten ajatella niin, että mikä tahansa sisäisesti koherentti ajatusjärjestelmä on vahva ihan riippumatta suhteesta todellisuuteen.
“Rankasti typistäen teorian mukaan ihmiset ovat luonnostaan sosiaalisia olentoja, jotka pyrkivät keskinäisessä kommunikaatiossaan jonkinlaiseen yhteisymmärrykseen.”
Homma menee pieleen sanan “luonnostaan” kohdalla. Habermas haluaa asettaa kehittämänsä kommunikatiivisen rationaalisuuden teorian universaaliksi pohjaksi, jolle filosofinen ja yhteiskuntatieteellinen ajattelu sitten rakennetaan. Samaa yritystä pohjan löytämiseksi on jatkettu pari tuhatta vuotta, aina yhtä kehnoin tuloksin. Pelottavaahan se on, mutta minusta mitään tällaista pohjaa ei ole olemassa.
Kaikki valtasuhteet, konfliktit, intressiristiriidat ym. ovat mukana kommunikaatiossa lähtökohtaisesti, eivät mitenkään päälle liimattuina. Niiden takana ei ole mitään perustaa, jossa ihmiset jotenkin luonnostaan pyrkivät yhteisymmärrykseen ja, jonka saavuttamisessa paras argumentti voittaa.
Tähän väliin haluaisin todeta, että on aivan selvää, että politiikassa argumentointi on ihan perus työväline. Asiat on kyettävä perustelemaan ja omia näkemyksiä on kyetävä myös uudistamaan. Tämä on hyvä juttu, jota pitäisi olla maailmassa enemmän, mutta ei siitä vihreän aatteen metafyysiseksi perustaksi ole. Valitettavasti kirjoitukseni kritiikissä menee aika systemaattisesti sekaisin “parhaan argumentin periaate” teoriana ja hyvä perustelut omille ajatuksille ihan hyviin tapoihin kuuluvana asiana, jota lämpimästi kannatan.
Politiikkaa on olemassa, koska arvoista, intresseistä, valtasuhteista jne. lähtevät ristiriidat eivät ole soviteltavissa rationaalisilla argumenteilla. Parasta argumenttia kahden erilaisen arvopohjan välillä ei ole olemassa ja siksi tilanne on soviteltava politiikalla. Sovittelu toki tapahtuu kielen sisällä (kuten Niemeläinen Langassa 19/07 minulle huomauttaa), mutta ei se ei vielä riitä todisteeksi parhaan argumentin periaatteen olemassa olosta tai käyttökelpoisuudesta.
On hiukan huvittavaa, kuinka Vihresokea kukko syyttää minua vallitsevaan diskurssiin asettumisesta, kun minulla on toisinaan tällainen olo juuri parhaan argumentin periaatteen vakaimmista kannattajista. Etenkin, kun koko periaate näyttäytyy usein vain oman vallan ja auktoriteetin pönkittämisen välineenä. Koska mikäpä sen parhaan argumentin mittaan kuin äänestystulos tai yleinen mielipide. Siispä se jolla on valta, kertoo argumenttinsa, joka on paras, koska se voittaa, koska sanojalla on valta.
Pointtisi toiminnan ja argumenttien syklistä on erinomainen. Toiminta on se hetki, jolloin lopetetaan pohdinta ja parempien argumenttien etsintä ja vain tehdään jotakin. Toiminta on riskin hetki, koska kun tekee jotain asettaa itsensä alttiiksi kritiikille. Niille, jotka huutelevat sivusta, mutta eivät uskalla koskaan tehdä mitään. Ehkä olen tavannut liikkaa tällaisia parhaan argumentin periaatteen kannattajia.
Aivan erinomainen vastine, kiitoksia ja hatunnosto!
Samoissa kohdissa omat niskavillani nousevat Habermasista puhuttaessa pystyyn: ajatus yleisestä, kokonaisvaltaisesta yhteiskuntateoriasta yhdistettynä argumenttiin luonnollisuudesta on sellainen, ettei Habermasilta löydy ihan riittävän vahvoja perusteita sen väittämiselle.
Ja ihan oikeassa olet, että ei pitäisi sekoittaa parhaan argumenttien periaatetta teoriana ja käytännön tilaa, jossa argumenteilta vaaditaan hyviä perusteita, toisiinsa. Se meni minulta jossain määrin sekaisin; hyvä, kun toit huomion selvästi esille! Tattis!
phh näin holisitsen synteesin? mika on muuten kontingentti minuus