Paperia kääntäessään ja monitoria katsellessaan ihminen miettii, onko oikealla alalla ja tekeekö todella sitä, mitä haluaa tehdä. Onko mukamas onnellinen, kun saa allekirjoittaa, leimata, naputella ja sähköpostitella rahasta? Saa kymmenen senttiä sähköpostista, kymmenen euroa kokouksesta?
Eilen elämänsuuntaukselliset ajatukset nousivat pintaan, kun katselin teatterikorkeakoulun opiskelijoiden musiikkidemoa Milenkassa. Nuoret näyttelijänalut nauttivat joka hetkestä parrasvaloissa – he lauloivat taistolaislauluja ja Mika Waltarin runoon sävellettyä teoskokonaisuutta suunnattomalla innolla. Tekivät silmin nähden sitä, mitä todella halusivat.
Ehkä pitäisi kääntää kurssinsa toisaalle ennen kuin on liian myöhäistä. Ehkä pitäisi syventyä luovuuteen ja suuntaan, joka tuntuu omimmalta; kirjoittamiseen. Ehkä voisi tyytyä kevyempään lompakkoon, mutta samalla nauttia elmästä vailla kelloa tai kulunvalvontaa. Ehkä voisi valita taiteilun ja tieteilyn byrokratian, kellontarkkojen kahvihetkien ja kokousesitysten sijaan.
Miksi en voisi, miksi en uskaltaisi? Mikä saa ihmisen pysymään turvallisessa? Mikä hiljentää sen luovan ja vapaan ihmisen, joka haluaa elää, ei vain olla? Kumman loppuminen on katalampaa – rahan vai rohkeuden?
3 kommenttia »
Rohkeuden!
Luovuus ja rohkeus ovat hienoja asioita, ja sitä kannattaa aina miettiä mihin elämänsä käyttää, mutta asiat ovat harvoin täysin mustavalkoisia. Taistolaisilla ja heidän ulkomaisilla aatetovereillaan sitä byrokratiaa vasta olikin – ja Waltari jos kuka ymmärsi rahan tärkeyden.
Sibelius taisi sanoa jotain sen suuntaista, että pankinjohtajien kanssa voi sentään keskustella taiteesta, kun taas taiteilijoiden parissa puhe on aina vain rahasta.
Näyttelijänkin työ voi olla tylsä leipäpuu, mutta hyvä näyttelijä ei tietenkään anna sen näkyä. Toiset näyttelevät paremmin kokoushuoneissa ja sähköposteissa, toiset parrasvaloissa.
Hyviä, älykkäitä sanoja, tyypit. :-)