Muutto Helsinkiin tapahtui eilisiltana, kun rohtasin itseni sekä kaksi kassillista jämätavaroita tänne Kalevankadun asuntoon. Tulin kaupunkiin iltakahdeksan junalla, Pendolinolla, joka toimi kuten Pendolinot toimivat – huonosti. Koko matka, ja samalla koko eilisilta, oli absurdi, pelottavakin. Kaupat olivat kymmenen jälkeen kiinni, Helsingissä oli pimeää ja ihmiset olivat ärtyneitä. Aivan kuin olisivat katsoneet päälle, arvanneet, että tuo ei kuulu tänne. Oloni ei ollut mitenkään mukava; tuntui siltä, että olin kaukana kotoa ja väärässä paikassa. Asuntokin oli hiljainen, pimeä ja kolkko.
Vain yksi asia auttoi – sisustaminen. Ripustin ensi töikseni ikkunan eteen Vampulasta tuomani upeat 70-lukulaiset verhot. Pöydälle laitoin iloisenoranssin pöytäliinan. Lakana on keltainen, pussilakana keltaisempi. Otin suihkun ja kävin nukkumaan, pari sivua Trainspotting-kirjaa luettuani.
(Pienet, tänään ottamani kämppäkuvat suurenevat klikkaamalla. Pahoittelen VGA-kännykameralaatua.)
Aamu kaiken muuttaa voi. Heräsin puoli kahdeksalta, tein aamutoimet kiireettömästi ja lopulta vauhdittelin puolijuoksua Kalevankadulta Kampin keskuksen metroon, vain ollakseni Sörnäisissä yli vartin etuajassa. Joukkoliikenteen ripeyteen en osannut varautua, mutta tiedänpä ainakin jatkossa, mihin aikaan asunnolta pitää jatkossa lähteä.
Työt Suomen Akatemiassa alkoivat aamuysiltä. Sain käteeni avaimen, tunnuslätkän ja henkilökortin. Minut ohjattiin viitoskerroksen työhuoneeseen, sen jälkeen kahvihuoneeseen ja lopulta pitkin ja poikin valtavahkoa toimitaloa ihmettelemään paikkoja. Oli hienoa henkilöstöravintolaa, kuntosalia, saunaosastoa ja uimahallia. Oli iloisia ihmisiä, politiikkaihmettelyä, perehdyttämispakettia ja kaikenlaista työtehtävien kummastelua. Siinä päivä menikin, hetkittäin nopeasti, hetkittäin madellen, mutta kuitenkin ajallaan.
Töiden jälkeen metrolla Helsingin rautatieasemalle. HKL:n myyntipisteessä odottelu oli mitä oli – alan ymmärtää, miksi niin moni nuori kuuntelee musiikkia kaiken aikaa. Kuukausikortti maksoi maltaita, mutta helpolla matematiikalla laskeskellen se tulee arvokorttia, saati sitten kertalippuja, selvästi halvemmaksi. Lopulta takaisin Kalevankadulle, kauppareissua Lönnrotinkadun Alepassa, pastan ja fetasalaatin väsäämistä, irkkaamista, blogien lukemista – ja nyt kello on jo yhdeksän. Väsyttää kovin; menen kohta suihkuun ja sitten nukkumaan. Tätäkö tämä nyt kolme kuukautta tulee olemaan? Koska palkka tulee – tänään meni ihan pelkästään käytännön ostoksiin sata euroa!
Väsymyksestä ja pienistä orientaatio-ongelmista huolimatta päivä oli mukava. Hymyilyttää: odotan ihan innolla, että työt toden teolla alkavat. Varmaan en vielä ihan heti jaksa alkaa tapaamaan helsinkiläisiä ystäviä ja tuttavia, mutta sellaisenkin sosialisaation aika lienee ensi viikosta.
3 kommenttia »
Helsinki.
Savuinen, sumuinen kaupunki.
Ihmiset ei tunne edes naapuriaan.
Kaikilla on kiire,
harva täällä hymyilee.
Näkymättömät laudat nykivät jarepivät sätkynukkeja,
jotka poukkoilevat kuin saaliskalat sumpussa.
Kaikilla on kiire ei minnekkään.
Kuusamo…
Helsingissä ei asu enää helsinkiläisiä.
On vain joukko yksinäisiä, ja heitä on monta,
liian monta.
En tahtoisi olla yksi heistä.
Tahdon olla vapaa, ja hengittää havun tuoksua.
Täällä olen kuin vanki,
lähden Kuusamoon.
—
Tervetuloa stadiin :-)
Kuusamo, nyt kutsuu mua Kuusamo. :)
Stadi on buli :)
Tervetuloa tänne budjaamaan.