Vesa Saarinen

Puoluetoimiston syyslukukausi käynnistyi maanantaina, kun kesälomat loppuivat yhdellä rysäyksellä. Alku oli ankea: herätys oli varhain, kengät kastuivat sateessa, kaikkialla oli märkää ja pimeää. Onneksi mieli parani, kun tapasi työporukan pitkän kesäloman jälkeen. Vaikka töitä ei niin ollut ikävä, työkavereita oli.

Puoluetoimiston syksy vierähtää kunnallisvaaleja suunniteltaessa. Vaikka vaalit voitetaan tai hävitään kunnissa, on puoluetoimistolla iso työ vaalien strategisessa suunnittelussa, organisoinnissa ja kokonaisuuden hallinnassa. Seuraavina viikkoina viimeistellään vaalikampanjaa, tarkennetaan aikatauluja, reagoidaan erilaisiin poliittisiin avauksiin ja pidetään huolta siitä, että piiri- ja kuntatason vihreillä on kaikki hyvin. Siinä riittää työsarkaa. Vaikka oma erikoissektorini - sähköinen viestintä - on alana melko kapea, riittää silläkin suunnalla tehtävää. Ei vähiten siksi, että Vihreiltä odotetaan verkossa, verkkoviestinnässä ja verkkokampanjoinnissa paljon.

Myös lehtiä ja televisiota seuraamalla huomaa, että vaalisyksy on koittanut. Kaikki puolueet ovat terävöittäneet viestintäänsä, ja vaalikampanjat ovat vähitellen nytkähtäneet käyntiin. Kun yhtäkään kampanja-avausta ei ole vielä nähty, on mielenkiintoista spekuloida, minkälaisia kampanjastrategioita eri puolueilla on.

Kokoomus ja Keskusta jatkanevat edellisten vaalien strategioilla. SDP pyrkii tarjoamaan jotakin uutta ja jotakin vanhaa nimenomaan toimihenkilöille - on mielenkiintoista nähdä, miten äänestäjät ostavat Urpilaisen kasvot ja politiikan. Vasemmistoliitto saattaa ottaa oppia kampanjointiin Tanskasta, jossa hieman paikallinen vasemmistopuolue SF onnistui uudistamaan imagoaan tavalla, joka johdatti puolueen vaalivoittoon. RKP ja Kristillisdemokraatit pyrkivät pitämään vanhat kannattajansa - paljon muuhun ei heillä liene mahdollisuuksia.

Ei vaadi kummoisiakaan ennustajanlahjoja, jos veikkaa, että Perussuomalaiset nostaa kannatustaan syksyn vaaleissa tuntuvasti. Puolue tuntuu imevän kannatusta sekä vasemmalta että oikealta. Erityisesti SDP:n duunarisiipi sekä Keskustaan pettyneet maakuntien äänestäjät saattavat antaa äänensä, vaikka sitten protestihengessä, juuri Perussuomalaisille. On mielenkiintoista nähdä, miten vanhat puolueet tähän ennen vaaleja reagoivat - jos reagoivat.

Vihreille Perussuomalaisten nousu ei ole vaalistrategisessa mielessä uhka. Kannattajamme, politiikkamme, äänestäjämme ja arvomme ovat likimain kaksi ääripäätä. Äänisiirtymä Vihreistä Perussuomalaisiin (tai toisin päin) on olematon. Sen sijaan yleisessä yhteiskunnallisessa mielessä Perussuomalaisten mahdollinen nousu mietityttää. Minkälaiset arvot, minkälaiset ihmiset nousevat valtuustoihin ja kabinetteihin? Minkälaista politiikkaa he edustavat? Minkälaista tulevaisuutta he koko maailmalle haluavat? Miten perussuomalaisella, lähinnä eristäytymiseen ja sulkeutumiseen perustuvalla politiikalla ratkotaan maailmanlaajuisia tai edes kuntatasoisia ongelmia?

Kesäloma on yhtä päivää vaille ohi. Kivaa oli, ja vielä pidempäänkin olisi lomaillut, vaikka töiden määrä on suuri eivätkä kunnallisvaalit tai Helsingin Sarjakuvafestivaalit (joiden tiedottaja olen, hui) ainakaan päivä päivältä kauemmaksi siirry.

Viimeinen lomaviikko meni yhtä Finncon-päivää lukuun ottamatta maaseudulla, pääasiassa Kangasalla kauniita Roineen rantoja ihmetellessä. Kirjoja lukiessa, Seitsemisen kansallispuistossa piipahtaessa, ruokaa laittaessa ja sitä syödessä, soudellessa, ollessa ja levätessä vaan. Piilotin Katin kanssa aarteen ja lähetin pullopostia - se oli maailman ihastuttavinta puuhaa! Pitää käydä ensi kesänä katsomassa, vieläkö aarre on paikoillaan.

Kesälomassa on ollut lepäämisen ohella mukavaa myös se, että olen ehtinyt ja jaksanut lukea ison pinon kirjoja. Lomilla luin Kari Hotakaisen Finnhitsejiä, Alastair Reynoldsin scifi-oopperaa, islantilaista viikinkisaagaa, Mikko Rimmisen hidasvauhtista kieli-iloittelua, Neil Gaimanin novelleja sekä P.A. Mannisen uunituoretta Kapteeni Kuolio -romaania. Viimeksi mainitusta kansikuva oikealla, ostakaa ihmeessä Zum Teufelilta tuo hupsu tampereromaani.

Kaiken reissailun jälkeen olen sijoittunut jälleen hieman pysyvämmin Helsinkiin. Aika kummallista olla taas pidempään pääkaupungissa - kovin montaa yötähän en loppujen lopuksi Helsingissä loman aikana viettänyt. Helsinkiin tottuminen vie jälleen aikansa, ja pahoin pelkään, että toisaalla vietetyt lomapäivät lisäävät vain haluani päästä kaupungista pysyvämmin pois - ennemmin tai viimeistään myöhemmin.

Kesän toinen pidempi lomamatka suuntautui Itä-Suomeen. Se oli hyvä suunta reissulle, sillä itäinen Suomi on seutuna kaunista ja rauhallista, varsinkin jos osaa valita oikeat paikat matkojensa kohteiksi.

Lähdimme Katin kanssa matkaan Helsingistä viikko sitten perjantaina. Ensimmäinen matkakohde oli Ristiina, jossa tutustuimme Astuvansalmen kalliomaalauksiin. Niiden luo oli isommilta teiltä melko pitkä matka, kävelläkin piti useampi kilometri, mutta vierailu oli vaivan arvoinen: maalaukset olivat kauniita ja selkeitä. Ne oli tehty hienolle paikalle aivan Saimaan rantaan.

Ristiinasta matka jatkui Nurmekseen, jossa leirintäalueella yön vietettyämme siirryimme Sotkamon puolelle Hiidenportin kansallispuistoon vaeltamaan. Ikimetsistä ja upeasta rotkomaisemastaan tunnettu Hiidenportti oli hyvä käyntikohde, jonka kaunis luonto ja vanhat metsät rauhoittivat.

Hiidenportilta poistuttuamme ja käytyämme Kuhmon luontokeskuksessa vietimme yön Valtimossa, majatalo Puukarin Pysäkissä. Sitä voi lämpimästi suositella lepopaikaksi kaikille Valtimossa syystä tai toisesta pysähtyville. Luomuruokaa tarjoilleen majatalon sängyt olivat pehmeät, ruoat - varsinkin kotitekoinen ruisleipä - erinomaisia ja karjalainen isäntäperhe ystävällinen.

Valtimosta jatkoimme matkaa Tiilikkajärven kansallispuistoon, jossa kävelimme päivän verran soita, hiekkarantoja, autiotorppaa ja karhujen jälkiä ihastellen. Sieltä suuntasimme etelämmäs, tutustuen matkalla ihanaan ja ystävälliseen Vuokon kylään Juukassa. Yö vietettiin yhdellä Juukan leirintäalueista.

Juukasta oli hyvä suunnata yhä etelämmäs, Kolin vaaramaisemiin. Vaikka kansallismaisemistaan tunnettu Koli oli aikamoinen turistipaikka, olivat maisemat silti upeat, jopa sateista huolimatta. Erityistä jännitystä tarjosi Pirunkirkko, 30-metrinen luola Kolin kansallispuiston keskiosissa. Siellä kannattaa käydä, jos Kolin suuntaan reissaa.

Kolilla käytyämme vierailimme pikaisesti Valamon luostarissa, josta yöpaikkaa ei lyhyellä varoitusajalla löytynyt. Yön vietimme siellä, mistä vuoteet saimme: Heinäveden ainoassa gasthausissa. Kaikkea sitä.

Toiseksi viimeisen reissupäivän vietimme pääosin Savonlinnan luoteisosassa olevassa Linnansaaren kansallispuistossa. Saimaan keskellä olevalle saarelle pääsi näppärästi veneellä Oravin kylästä. Norppia ei valitettavasti näkynyt, vaikka niitä Linnansaaren ympäristössä kymmeniä elääkin. Niiden sijasta sai bongata saksalaisia turisteja, joita jostakin syystä oli juuri Linnansaareen saapunut kymmenittäin.

Viimeisen matkayön vietimme Kerimäellä. Melkeinpä sattumalta löysimme, pieniä kylttejä seurattuamme, majatalo Castafioren aivan Kerimäen keskeltä, vanhasta apteekintalosta. Kahden oululaisen opettaja-sopraanolaulajan pitämä majatalo oli upea paikka, eikä Kerimäen maisemissa Puruveden rantoineen ollut muutenkaan valittamista. Tänne suuntaan ensi kesänä varmasti uudestaan, jos vaan majatalo on silloin avoinna.

Viimeinen matkapäivä, siis viime torstai, meni pääasiassa Savonlinnaan tutustuessa. Oopperakaupunki vaikutti kokoaan suuremmalta ja muutenkin sympaattiselta, vaikka jostakin syystä kaupunki oli aivan täynnä autoja. Kaupunki jäi taakse iltapäivästä, illalla oltiin jo Helsingissä.

- -

Viikon mittainen matka meni hyvin ja kommelluksitta. Vaikka ajokilometrejä tuli aika paljon ja ilmastonmuutosta siis tuli edistettyä oikein urakalla, oli matka hintansa ja aikansa väärti. Itä-Suomessa oli hyvä käydä, ihmiset olivat iloisia ja avoimia ja luonto jollakin tavalla länttä vehreämpää. Sinne tekee mieli matkustaa joskus uudestaan, vaikka vähän viikkoa pidemmäksi ajaksi.

Palattuani Lapista olen kerännyt - ja toki myös menettänyt - energiaa olemalla pääasiassa vanhempieni luona Vampulassa. Kirjojen lukemisen ohella tein aika tavalla töitä sekä yksin että porukassa: ohjelmassa oli isoisän talon maalaamista, mansikoiden poimintaa ja perkuuta, rikkaruohojen kitkentää ja paljon muuta. Liki joka ilta saunoin. Mukavaa vaihtelua syksyn toimistotöihin, vaikka ihan rentoutumisreissusta ei tämänkertainen Vampula-vierailu kyllä käynyt.

Ehdin Vampulassa ollessani sairastaa myös pienen kesäflunssan. Kuume, nuha ja yskä sekä yleinen kurja olo vaivasivat parin päivän ajan, mutta eivät onneksi sen pidempään. Ja hyvä niin, sillä nyt en ehtisi saati haluaisi sairastaa, koska edessä on kesän viimeinen lomareissu. Se suuntautuu itäiseen Suomeen, järvi-Suomeen ja Kainuuseen: luvassa on vierailu pariinkin kansallispuistoon, visiitti Valamon luostariin ja - kukapa tietää - ehkä ehdin poiketa Savonlinnassakin.

Juuri nyt olen Helsingissä. Vaikka täällä on lämmintä ja kesäistä, jotenkin nyt, kesäaikaan, Helsinki tuntuu kaikkein vähiten kodilta tai omalta paikalta. Katsotaan, miten syksyn saapuessa käy.

Viime päivät vietin Lapissa. Vaelsin ystäväni Jannen kanssa Lapin moottoritien, 55 kilometrin mittaisen Hetta-Pallas -reitin, pohjoisesta etelään. Nelipäiväinen matka meni hyvin, ehkä lukuun ottamatta sitä, että hyttyskarkotteen määrä ei vastannut likimainkaan itikoiden määrää. Säät suosivat: rinkan sadesuojaa ei tarvinnut kaivaa kertaakaan esiin, vaikka pariin otteeseen lähellä oli.

Ennen matkaa pelkäsin, että Hetta-Pallas -reitti olisi täynnä muita kulkijoita, mutta väkeä oli loppujen lopuksi reitillä vähän. Vastaan tuli kymmenisen kulkijaa - jos päiväretkeläisiä ei oteta lukuun. Kanssamme samaan suuntaan vaeltaneita oli myös suunnilleen kymmenkunta.

Kokeneemmalle vaeltajalle Hetta-Pallas oli haaste lähinnä korkeuserojensa vuoksi. Polvet ja nilkat olivat jatkuvista nousuista ja laskuista välillä kovilla. Eksymisvaaraa reitillä ei ollut - karttaa tarvittiin lähinnä etappien suunnittelemiseen, etenemisen seuraamiseen ja paikkojen nimeämiseen. Varustuksenkin puolesta olisi selvinnyt helpommalla, jos olisi täysin hyödyntänyt erinomaisten, suorastaan luksusluokkaisten autiotupien palveluita.

Ennen matkaan lähtöä päätimme Jannen kera tehdä matkan Enontekiön Hettaan ja poistumisen Pallakselta kokonaan julkisia kulkuneuvoja käyttäen. Ratkaisu osoittautui hyväksi. Vaikka juna- ja bussimatkailu ei tullut opiskelijallekaan yksityisautoilua halvemmaksi, olivat junat ja bussit rentouttavia ja vaivattomia matkustusmuotoja. Ympäristökin kiitti.

Tiistaina 1.7. lähdimme aamuvarhain Oulusta junalla ja bussilla kohti Enontekiön Hettaa. Perillä olimme puoli viiden maissa iltapäivällä. Pois jäimme Hetan ison kaupan edustalla, jotta ehdimme tehdä viimeiset ostokset. Koska Hetta-Pallas -reitti alkaa Hetan eteläpuolella sijaitsevan Ounasjärven eteläpäästä, oli välttämätöntä päästä järven yli. Se sujui helposti. Kävelimme kaupalta puoli kilometriä venesatamaan, josta löytyi venetaksipalvelu. Ystävällinen mies vei vaeltajat järven toiselle puolelle hintaan kuusi euroa per kulkija.

Pakkaamisen ja tankkaamisen jälkeen lähdimme kävelemään ylöspäin, Pyhäkeron suuntaan. Koska kello oli jo paljon, päätimme jäädä yöksi Pyhäkeron autiotuvalle. Idea oli näin jälkeenpäin ajatellen huono: itikoiden määrä oli käsittämätön, ja seuraavan päivän vaelluksesta tuli turhan pitkä. Matkaa ensimmäiselle päivälle teimme vain ehkä kuutisen kilometriä.

Keskiviikkona 2.7. heräsimme ennen aamuseitsemää, ja lähdimme liikkeelle kahdeksalta. Päivä alkoi kovalla nousulla Pyhäkeron huipulle, josta avautui uljas maisema koko reitille ja erityisesti pohjoiseen Hetan, Haltin ja Norjan suuntaan. Pyhäkerolta reitti laskeutui hyvin varustellulle Sioskurun autiotuvalle, jossa ruokailimme ja lepäsimme.

Sioskurulta lähdimme kävelemään edelleen etelään, melko helppokulkuista ja tasaista reittiä pitkin. Ukkonen jyrisi tuntureilla sen verran kovaa, että päätimme tehdä pienen poikkeaman reitiltä ja käydä Tappurin autiotuvalla. Tappuri sijaitsi puolisentoista kilometriä reitiltä syrjässä, ja oli poromiesten valtaama. Pidimme sadetta ja istuimme savuilla tuvalla ehkä tunnin verran, kunnes totesimme ukkosen laantuneeksi ja jatkoimme matkaa tunturilla.

Melko tasaisen tallustamisen jälkeen saavuimme Pahakurun autiotuvalle. Pystytimme teltan tuvan luo ja nautimme upeista maisemista sekä melko itikattomasta tuvanseudusta. Pahakuru oli oikein oiva yöpymispaikka, lukuun ottamatta sitä, että vettä ei saanut kovin vaivattomasti. Matkaa keskiviikolle kertyi turhan paljon, ehkä noin 20 kilometriä.

Torstaina 3.7. etenimme reilun kilometrin verran Pahakurun autiotuvalta Hannukurun autiotuvalle, johon rakennettu sauna tarjosi kaivatun peseytymismahdollisuuden. Lempeät aamulöylyt virkistivät ja rauhoittivat.

Pitkän saunomisen ja rauhallisen aterioinnin jälkeen lähdimme vaativalle tunturivaellukselle. Jos reitin toinen päivä oli helpohkoa, melko tasaista maastoa, kolmannen päivän teemana olivat jyrkätkin korkeuserot. Hannukurulta noustiin pienelle vaaralle, josta laskeuduttiin seuraavan kurun pohjalle. Sieltä jälleen kiivettiin pitkä nousu Lumikeron laelle, laskeuduttiin Lumikuruun ja vielä kerran noustiin uudelle tunturille. Tämä pätkä tarjosi reitin upeimmat maisemat: sekä näkymät Lumikerolta että tunnelmat aurinkoisesta Lumikurusta olivat hienot. Päivämme päättyi vaatimattomalle, historiallisesti merkittävälle Montellin autiotuvalle, jonka lähelle pystytimme teltan. Matkaa kertyi viitisentoista kilometriä.

Perjantaina 4.7. heräsimme tuuliseen päivään. Montellilta jatkoimme kilometrin verran Nammalakurulle täydentämään vesivarastoja, ja lähdimme vähitellen nousemaan Pallastuntureille. Viimeisen vaelluspäivän nousut olivat vaativuudeltaan edellispäivän luokkaa. Lisähaasteen toi kylmä viima ja ajoittain louhikkoinen maasto.

Viimeiset nousut eivät enää vieneet huipuille, vaan reitti kiersi Pallaksen päässä Lehmäkeron ja Taivaskeron rinteillä. Lopussa odotti parin kilometrin pituinen helppo lasku - ja Pallastunturin viihtyisä hotelli hyvine aterioineen. Matkaa viimeiselle päivälle tuli vajaat viisitoista kilometriä.

Etelään jatkoimme matkaa vasta eilen lauantaina, hyvin nukutun yön jälkeen.

Jos jotakin reitillä olisi tehnyt toisin, ehkä hieman helpommalla olisi päässyt, jos ensimmäisenä päivänä olisi Pyhäkeron autiotuvan sijaan jaksanut vaeltaa seuraavalle Sioskurun tuvalle asti. Näin moni tuntuikin tekevän - syystä. Oli hyvä idea kulkea reitti pohjoisesta etelään. Tällä tavoin rankimmat nousut ja laskut jäivät reitin loppuun; hetkiin, jolloin vaeltamiseen oli jo ehtinyt tottua ja rinkka oli ehtinyt keventyä.

Hetta-Pallas -reitti oli hyvä ja turvallinen vaelluskokemus, jonka kulkeminen kannattaa jo pelkästään maisemien vuoksi. Fyysisesti helppo reitti se ei kuitenkaan ollut: jos polvet tai nilkat ovat huonossa kunnossa tai jos muuten vaan oma jaksaminen epäilyttää, kannattaa reissuun lähtöä harkita parikin kertaa. Jos paikat kuitenkin pelaavat ja kuntoa piisaa, Hetta-Pallasta voi suositella jopa ihan ensikertalaisille, mutta myös kokeneemmille vaeltajille. Onhan reitin vaeltaminen jo ihan suomalaista retkeily-yleissivistystäkin.

Tuska-festivaali on tältä vuodelta takana. Ja mikä kolmipäiväinen juhla se olikaan! Tunti toisensa perään herkullisia heviorkestereita ja kolme päivää kivaa seuraakin vielä siihen päälle.

Perjantaina oli mukava meno, vaikka yhtyeistä ei sytyttänyt kuin osa. Parhaan kokemuksen tarjosi Entombed, jonka keikka rokkasi lujaa ja kovaa. Kypck oli myös katsomisen väärti, vaikka tunnelmoiva sukellusvenemetalli nyt ei musiikkina iskenyt. Selvää Sentencedin perua yhtyeessä, tosiaan. Carcass ei valitettavasti ihmeemmin innostanut, ja Dimmu Borgirin vaivana oli huonot soundit yhdistettynä sell-out -bläkkikseen. Ei hyvä, ei.

Lauantai täräytti kunnolla. Päivän osaltani aloitti Puolan pingviini-ihme Behemoth, jolla oli tyyliä, tarkkuutta, taitoa ja nappisetti lauantain iltapäivään. Sitä seurannut Noxa oli festareiden iloisin ja sympaattisin esitys. Iloiset indonesialaiset grindaajat olivat tuoneet festareille puoli sukuaan ja nauttivat ensimmäisestä keikastaan Euroopassa lujaa. Sen minkä Noxa taidossa hävisi, se herttaisuudessa ja ilossa voitti. Kreator oli jytisevää thrashia, josta yleisö innostui kunnolla.

Vielä enemmän yleisö nautti irlantilaisen Primordialin keikasta. Energinen ja eeppinen pakanahevi valloitti. Ja kun se oli koettu, iski lauantai-illan loppuun todellinen helmi, festareiden paras pala: Morbid Angel. Takarivistä kuultu keikka oli mahottoman makea; raaka, raskas ja soitannollisesti ykkösluokkaa. Huh!

Sunnuntaina jo vähän väsytti. Vaikka ensimmäiseksi näkemäni Dying Fetus veti vauhtiheviä asenteella, kolme varttia sitä oli liki liikaa. Sen perään tullut hengähdystauko oli paikallaan.

Sunnuntain iltapäivässä oli ohjelman kurjin päällekkäisyys, kun yhtä aikaa eri lavoilla soittivat Nile ja Tyr. Ensin mainittu oli käsittämättömän hurja: ylinopeaa pyramidimetallia kovalla soittotekniikalla ja kolmella mörisijävokalistilla. Tyrin tarttuva viikinkihoilotushevi oli parhaimmillaan hyvinkin koskettavaa. Molemmat keikat olisi ollut kiva nähdä kokonaan, nyt piti välissä vaihtaa, eikä se oikein toiminut. Kummastakaan ei saanut täyttä iloa irti.

Entä sitten se Slayer? Olihan se hieno nähdä ja kuulla, viimeinkin. Setti oli rautainen, mutta jotenkin tuntui, että Tom Araya ja kumppanit eivät olleet ihan ykkösiskussa. Tunnelmaa vähän laimensi myös aivan liian hiljainen äänenvoimakkuus. Vaan oli Slayer silti Slayer - ei voisi paremmin hevifestivaali päättyä kuin kolmikkoon South of Heaven - Raining Blood - Angel of Death.

Kivaa siis oli! Vaikka viime vuotisen Emperorin tasoista superjyrää ei ollut, tämän vuoden Tuskan bändien kokonaissaldo oli ehkä kovin koskaan. Sääkin suosi ja mieli oli iloinen.

Parhaita: Morbid Angel, Primordial, Behemoth, Entombed
Moitittavaa: ruoan hinta, pullojen heittelijät (hävetkää!)

Joskus toiveet toteutuvat. Toivoin rauhallista juhannusta, ja sain juuri sitä mitä halusin. Kustavissa oli hiljaista, rauhallista ja lempeää - siitä iso kiitos mukavalle viherväelle, jonka kesken juhannusta sain viettää. Aivan huoletta ja murheetta eivät pyhät menneet, mutta onneksi tapahtumaan liittymättömät haikeudet eivät liikaa lannistaneet.

Vaikka kesälomaa on jo virallisesti takana kaksi ellei kolmekin päivää, lomafiilistä en ole vielä saanut. Syy on selvä: töitä on yhä tekemättä. Joudun käyttämään ison osan huomisesta ja ylihuomisesta rästissä olevien työasioiden tekemiseen. Se ei ole kivaa, mutta toisaalta kestän loman keskeyttämisen, jos se samalla tarkoittaa sitä, että heinäkuun voin lomailla hieman kevyemmällä mielellä, ilman töiden painolastia takaraivossa.

Töitä lukuunottamatta lähipäivät ovat varmasti iloisia. Ensin luvassa on kolme päivää hilpeyttä ja iloa ystävien kanssa Tuska-festivaaleilla. Välittömästi hevifestarien jälkeen lähden Lappiin vaeltamaan. Alkuperäiset suunnitelmat Haltin valloituksesta hieman muuttuivat, mutta ihan innolla odotan sen korvannutta Hetta-Pallas -vaellusta.

Vielä kun aurinko paistaisi ja tuuli tyyntyisi, voisin sanoa olevani ihan kesälomaonnellinen.

Vihreiden puoluetoimisto siirtyi kesälomalle reiluksi kuukaudeksi. Ovet laitettiin kiinni, puhelut ohjattiin vastaajaan, postien käsittely järkeistettiin luovasti. Toimistolle tauko tulee tarpeeseen, sillä kaikki työtoverit sekä Fredrikinkadun konttorilla että eduskunnassa ovat olleet enemmän tai vähemmän väsyneitä. Yleensä enemmän.

Tulevana viikonloppuna vietetään juhannusta. Se tarkoittaa, että vuosi on puolivälissä. Ei uskoisi, sillä koko kevät suhahti ohi tuosta vaan. Vastahan oli joululoma! Pessimistinen satakuntalainen sanoisi, että juhannuksen myötä kesä on ohi; että talveen päin kuljetaan ja syksy saapuu. Itse olen optimistisempi - juhannuksestahan kesä vasta alkaa.

Juhannusviikonloppuna suuntaan turkulaisten vihreiden porukalla saaristomaisemiin Kustaviin, mökkeilemään ja rentoutumaan. Toivon, että juhannuksesta tulee rauhallinen. Minkäänmoista ylenpalttista riekuntaa en juuri nyt jaksa. Sitä sorttia kun sain harjoittaa tarpeeksi jo eilisiltana, kun vietettiin toimiston kevätkauden päättäjäisiä pitkälle tähän vuorokauteen saakka.

Kesäloma lähestyy vaikka väkisin; töitä on jäljellä enää kaksi päivää. Sen jälkeen tulee juhannus, juhannusta seuraa kesäloma. Sitä riittää kiitettävän pitkään: töihin palaan vasta elokuun alussa.

Loma tulee tarpeeseen, sillä olen rankan kevään jälkeen ollut aika poikki. Politiikassa on tapahtunut vaikka mitä, ja omissa töissäni on ollut niin paljon tehtävää, että kaikkea en ole ehtinyt saada valmiiksi. Se on harmi, sillä olisi mukavaa päästä lomalle niin, että työpöytä olisi syksyä varten tyhjä. Suuremmin en asiaa kuitenkaan sure - mikään työasia ei pääse pilaamaan hilpeää lomamieltäni.

Kesäsuunnitelmat ovat vielä aika levällään. Tarkoituksena on käydä pari kertaa eräilemässä: ensin Jannen kanssa, myöhemmin Katin kanssa. Festarielämää harjoitan Tuskassa, katumusharjoituksia ja ruumiinkuria rakennustöissä vanhempieni luona Vampulassa.

Ja siinä varmaankin se. Sen suurempia suunnitelmia en ehkä teekään, vaan yritän noudattaa jonkinlaista rauhan filosofiaa: kuten Aapon kanssa tänään lounaalla älystelimme, kesälomaa ei saisi suorittaa vaan loma pitäisi vain olla.

Siihen olemiseen kuuluu paljon tärkeitä asioita, kuten hyvän kirjallisuuden lukemista, musiikin kuuntelemista, jäätelön ja tuoreiden mansikoiden syömistä, kitaran ja rumpujen soittamista, kesäöiden elämistä, auringon ottamista, uimista, juoksemista, vähän tanssimista ja paljon nauramista. Ehkä väitöskirjan suunnittelemista, kukapa tietää.

Kaikkea kivaa kuitenkin!

Olen asunut pääkaupungissa ja työskennellyt Vihreiden palkkalistoilla hieman yli puoli vuotta. Aika on mennyt nopeasti ja töissä on ollut mukavaa, mutta Helsinkiin en ole kotiutunut.

Tunnen olevani pikkuruinen ihminen vieraiden kaupungissa, jossa ei hymyillä, puhuta tai viivytellä. Kokemani Helsingin henkenä ei ole urbaani syke, vaan kiire, melu, autohurjastelu kantakaupungin pikkukaduilla, pöly, tuuli, työmatkalaisten lannistuneet haukotukset aamujunassa, asfaltti, rautatieaseman lemu - ja kaksi joka-aamuista kaupunkilehteä otsikot pullollaan ryöstöjä, raiskauksia, pelkoa ja puukkoja. Oma Helsinkini on aamulla töihin, illalla kotiin -kaupunki.

Kuinka kauan kestää, että vieraasta kaupungista tulee koti?

Mikkelissä pari viikkoa sitten kokoontunut Vihreiden puoluekokous teki päätöksen, jonka nojalla Vihreät järjestää ensi keväänä puolueen puheenjohtajasta neuvoa-antavan jäsenäänestyksen. Se tarkoittaa sitä, että kaikki puolueen jäsenmaksun maksaneet pääsevät vajaan vuoden kuluttua sanomaan mielipiteensä siitä, kenestä tulee Vihreiden puheenjohtaja seuraavaksi kaksivuotiskaudeksi.

Äänestys on virallisesti neuvoa-antava, mutta on aika vaikea kuvitella skenaariota, jossa puoluekokous jättää noudattamatta jäsenistön tahtoa. Lopullinen päätösvalta on ylipäänsä puoluekokouksella vain siksi, että nykyinen yhdistyslaki estää sitovan äänestyksen järjestämisen.

Jäsenäänestyksestä tulee mielenkiintoinen systeemi, jonka toteuttamisessa on ilo olla mukana. Monta kysymystä on vielä ratkaisematta. Miten tavoittaa jäsenet? Kenellä on äänioikeus? Minkälaista vaalitapaa käytetään? (Oma suosikkini? Siirtoäänivaalitapa.)

Kun taustakysymykset on ratkaistu, pitää ratkaista tekniset haasteet. Käytetäänkö jonkinlaista sähköistä äänestysjärjestelmää? Voidaanko moisiin luottaa? Miten järjestetään ennakkoäänestys? Miten ratkaistaan se dilemma, että puolueen sääntöjen mukaan puheenjohtajaehdokkaaksi voi teoriassa ilmoittautua vasta puoluekokouksessa?

Olen luottavainen sen suhteen, että fiksu ja toimiva systeemi saadaan aikaan, ja olen tyytyväinen siihen, että jäsenäänestykseen uskallettiin haasteista huolimatta tarttua. Äänestys kun lisää jäsenten kiinnostusta ja kasvattaa jokaisen valtaa; puoluetoiminta demokratisoituu entisestään. Saattaapa myös olla, että jokunen uusikin jäsen Vihreisiin liittyy ihan vain siksi, että saa vaikuttaa puheenjohtajan valintaan.

Vaan keiden välillä äänestetään? Siinäpä kysymys, johon vastausta tuskin tulee ennen kunnallisvaaleja. Pientä värinää kuitenkin on jo ilmassa. Eiköhän nyt ainakin äänestämään päästä, eli luulisi, että ehdokkaita on tarjolla vähintään pari…

Kun työpäivä on täynnä vaalirahaa ja muuta pörhöpolitiikkaa, sitä helposti unohtaa, että ulkona paistaa aurinko. Varsinkin kesäaikaan pitäisi muistaa, että maailmassa on muutakin kuin kansa ja sen ansaitsemat edustajat.

Työkiireistä huolimatta olen ollut töissä ja kotipuolessa hyväntuulinen. Olen liikkunut ihan kiitettävästi (mitä nyt edellisestä kuntosalikeikasta on luvattoman pitkä aika) ja jatkanut soittamista. Rämpyttelen kitaralla auttavasti jo useampaakin Juicen biisiä. Eilen opettelin unohdetumpaa Juice-helmeä, kappaletta Lauri Viidan muistomerkki, ja ihan kohtuullisestihan se meni.

Soittaminen on laajenemaan päin, sillä ostin eilen halvat bongorummut. Niillä on kiva rytmittää musiikkia, kehittää rytmitajua ja saada tukiapua kavereilta, samalla kun itse hapuilee sointuja kitaralla.

Työn, liikunnan ja soittamisen välitauot ovat viime päivinä täyttyneet sekä hyvästä seurasta ja ruoanlaitosta että lukemisesta. Sarjakuvien puolelta olen tavannut paitsi Hellblazereita, myös kotimaisia helmiä, joista erityisen ihastuttavaksi osoittautui Aapo Rapin lämmin, ystävällinen ja värikkään lempeä Meti. Perinteisen proosan puolelta viime viikkoina olen lukenut niin Alastair Reynoldsin avaruusoopperascifiä kuin Juha Seppälän finskirealismiakin. Laidasta laitaan siis mennään.