Perkonkatu - vanha kotikatu
Eräänä kesäpäivänä tein retken Huittisiin. Laitisen alueelle. Perkonkadulle. Seudulle ja kadulle, jolla asuin kesästä 1984 kesään 2001 asti – valtaosan lapsuudestani ja nuoruudestani. Päiväkoti- ja esikouluajan. Ala-astevuodet. Yläasteiän. Lukion. Ja vielä sivarinkin ajan.
Huittisten Perkonkadulla oli hauskaa elellä. Lapsena parasta oli se, että liki joka talossa oli suunnilleen samanikäistä seuraa. Oli Pasia, Jonia ja Aria. Mikkoa, Jaakkoa, Johannesta, Sampsaa. Poikia paljon, tyttöjä ei juuri lainkaan.
Yhdessä pelattiin keinupalloa, kirkonrottaa, purkkia. Mentiin pimeää piiloa, pimistä. Leikittiin jalkapallo- ja jääkiekkotähtiä. Ja, myöhemmin, käytiin kylillä yhdessä.
Vanha kotitalo
Siinä se on, lapsuudenkotini. Ei kovin kummallinen omakotitalo. Rakennettu vuonna 1984, samoihin aikoihin kun muut lähiseudun talot. Vaikka talo on tavanomainen, itselle se on tärkeä ja tuttu, muistoissa oma. En tiedä, kuka talossa tätä nykyä asuu, mutta muuttunut se on. Etupiha on jyrätty autojen parkkipaikaksi – miksiköhän?
Oma huoneeni oli ensin kuvan vasemmanpuoleisimman ikkunan takana. Sitten, muutaman vuoden ajan yläasteiässä, oikeanpuoleisimman ikkunan takana. Ja lopuksi, ennen muuttoa pois, jälleen vasemmanpuoleisimman ikkunan takana. Väliin jäi keittiö. Jossa tapetit olivat ylösalaisin – omenat kasvoivat kohti kattoa.
Perkonkatua
Perkonkatu oli – ja varmaan edelleen on – pieni, rauhallinen katu muutaman kilometrin päässä Huittisten lempeänuneliaasta keskustasta. Sen varrella asui hyväntahtoista, kohtuullisen hyvin toimeentulevaa väkeä. Oli paikallislehden päätoimittajaa. Sairaanhoitajaa. Opettajaa. Rakennusmestaria, pienyrittäjää, sairaanhoitajaa. 1990-luvulla järjestettiin puutarhajuhlia, käytiin lenkkipoluilla yhdessä, elettiin yhteisöllisempää naapurielämää.
Kuulemma kuihtui moinen pois, 2000-luvun alussa. Kun lapset muuttivat kodeistaan. Kun asukkaat vanhenivat – ja lopulta vaihtuivat.
Leikkipuisto Perkonpuistossa
Eräs Perkonkadun seudun lapsuuspaikoista oli Perkonpuiston, lähistöllä olevan puistikkoalueen, leikkipuisto. Keinuissa pelattiin keinupalloa. Hiekkalaatikolla tehtiin hiekkakakkuja – kunnes joku kertoi nähneensä koiran pissanneen hiekalle. Siihen loppuivat hiekkaleikit.
Kuvassa vasemmalle jäävän pienen mäennyppylän päältä laskettiin talvisin mäkeä. Rakennettiin hyppyreitä. Kokeiltiin Sampsan minisuksia. Kaaduttiin, mutta ei itketty. Ei vaikka itketti.
Pääkallosaaren seudulla
Lähellä Perkonkatua, mutta mutkittelevan ja kuoppaisen kinttupolun päässä, oli Pääkallosaari. Se ei ollut saari, sillä järviä Huittisissa ei ole, vaan pieni metsäinen saareke peltojen keskellä.
Pääkallosaari oli jännä paikka. Turvallinen olla. Lähellä kotia. Ja tarpeeksi syrjässä vanhempien katseilta. Pääkallosaaressa maisteltiin ensimmäiset tupakkahenkoset. Joku kuulemma joi kaljaakin. Ja toi näytille vanhoja Jalluja, keskustassa sijainneesta paperinkeräyslaatikosta haettuja.
Nyt Pääkallosaarta ei enää ole. Tai jos on, se on sulanut osaksi jonkun takapihaa. Tullut salonkikelpoiseksi ja keski-ikäiseksi kuten Pääkallosaaren lapsetkin.
Kinttupolun on korvannut autotie. Jännintä on tätä nykyä se, kuka valitsee uudistaloonsa komeimmat keittiökaakelit.
Uudismetsää
Aivan vanhan kotitalon lähellä oli metsää. Kaunista, sopivan harvaa havumetsää, jossa oli hyvä leikkiä. Rakentaa majoja. Pelata syksyisin pimeää piiloa.
Siitä, että lähimetsä on kaadettu, tulee surulliseksi. Kuin muistotkin olisi samalla kaadettu, viety tehtaaseen, väännetty pois.
Siitä, että kaadetun lähimetsän paikalle on kasvanut tiheä ja pusikkoinen lehtimetsä, tuntee olonsa jo vähän vanhaksi.
Kokoontumiskivi
Lehtimetsän pusikosta löytyi tuttu kivi. Kokoontumiskivi. “Tavataan kivellä”, sanottiin. “Tulkaa iltayhdeksältä.”
Sanoivat vuosia sitten, että piilossa kiven takana oli Kittilän isomman pojan tupakka- tai viinakätkö. Etsin. En löytänyt. Hyvin oli piilotettu.
Vanha kanikoppi
Kokoontumiskivi oli tallella. Ja oli jotain muutakin. Metsän laidasta, naapurin pihan peränurkasta löytyy vanha, ränsistynyt, märäntynyt kanikoppi. Siinä asuivat, silloin vuosia sitten, kesykanit Aku ja Iines.
Aku oli terhakas kani, joka paljastui vasta nimeämisen jälkeen tytöksi. Sille hankittiin kaveriksi poikakani. Sen nimeksi tuli, tasapainon ja tasa-arvon nimissä, Iines.
Kanien omistajan, Mikon, kanssa olimme hyviä kavereita. Käytiin yhdessä jääkiekko-otteluissa ja jokamiesluokan rallikisoissa. Pelattiin tietokoneella NHL 93 -jääkiekkopeliä. Lätkittiin Magic the Gathering -kortteja. Ihmeteltiin vielä ensimmäisiä kännyköitäkin, kunnes tuli lukiot ja ammattikoulut ja tytöt ja muut ilot ja muut murheet ja maailma muuallakin kuin Huittisissa.
Pyhäjärvenkatu
Maailma menee minne menee. Lapsuus ja nuoruus menevät ohi – nopeammin kuin osaa odottaa. Asiat, joita lapsena piti varmoina ja pysyvinä, muuttuvat.
Perkonkatua ei enää ole. Tai, se on, mutta ei enää siellä missä ennen. Entinen kotitaloni sijaitsee nykyään virallisesti Pyhäjärvenkadulla – Huittisten kaupunki on uudistanut katujen nimiä. Silti, muistona menneestä, samassa katukyltissä koreilee edelleen musta Ateljee Silkett -kyltti. Se näyttää suuntaa lapsuusvuosien hoitotädin silkkiompelimoon. Liikkeeseen, joka jo loppui lamavuosina – 1990-luvun alun lamavuosina.
Jotakin muuttuu, jotakin jää. Muistot pysyvät.
1 kommentti »Tagit:
Huittinen,
nostalgia
