Vesa Saarinen

Yhdysvaltain presidentinvaalikamppailu on ollut kieroa. Leimallista kampanjoinnissa on ollut se, että republikaanien puoli ei ole edes yrittänyt pysyä politiikan asiakysymyksissä. Obaman kampanjaa vastaan ei ole hyökätty järkiperustein, vaan härskein, valheellisin väittämin, joiden tehtävä on demonisoida vastustajaa. Loanheitto on ollut moraalitonta, mutta sillä ei republikaaneille ole väliä - tärkeintä on vallan säilyminen. Keinolla millä hyvänsä.

Republikaanit ovat viimeaikaisissa mielipidemittauksissa jääneet demokraateista jälkeen. Sen myötä limanviskonta on kiihtynyt.

Suomessa sekä Hesari että Yle ovat viikon sisällä uutisoineet, että Helsingissä Vihreät ovat nousemassa jälleen SDP:n ohi kaupungin toiseksi suurimmaksi puolueeksi. Se on Vihreiden ja Helsingin kannalta hyvä asia. Huono uutinen on se, että mielipidemittausten säikäyttämänä SDP on aloittanut Vihreisiin kohdistuvan lokakuisen loanheiton, aivan kuten neljä vuotta sitten. Loanheiton demarit hoitavat jenkkirepublikaanien tyyliin, mutta unohtaen, että puolueen eduskuntavaalitappio oli osittain muita puolueita demonisoivan kampanjan syytä.

Vaikka SDP:n kunnallisvaalihyökkäys oli odotettavissa, sen laatu yllätti. Uutispäivä Demarissa (linkki) julkaistu Vihreitä lyttäävä juttu oli samanaikaisesti täynnä virheitä (joista toimittaja taatusti oli tietoinen), ilkeää vihjailua ja MOT-ohjelman parhaiden periaatteiden mukaan suoritettua faktojen tarkoitushakuista täsmäpoimintaa. Tekisi vielä mieli päälle sanoa, että juttu ei ollut kovin kaksisesti kirjoitettukaan, mutta se olisi jo vähän ilkeää.

Raivoon Demarin juttu ei Vihreiden puoluetoimiston työntekijöitä piiskannut. Yhden vaikutuksen juttu itseeni sentään teki: se vahvisti mielikuvaa siitä, että demarileirissä mikään ei ole puheenjohtajan ja puoluesihteerin vaihduttua muuttunut. Viime eduskuntavaaleista, Heinäluoman ja Feldt-Rannan ajoilta tuttu linja jatkuu. Kasvot ovat uudet, mutta sisältö - surullista kyllä - samanlaista.

Jutun mukaan Vihreiltä puuttuu “suuri yhteiskuntapoliittinen linja”. Jos Demareilla sellainen on, toivon, että se ei vastaa sitä mielikuvaa, jonka Demarin jutun kirjoittaneesta jengistä saa.

“SDP! SDP! Me autamme sinua! Liity meihin! Meillä on sytkäri ja puhalluslamppu!”
- Juice Leskinen: Turvallisuus & yhteistyö (Pyromaani palaa rikospaikalle osa VIII)

Vihreiden kunnallisvaalikampanja avattiin eilen Helsingissä, Kampin keskuksessa. Aamuseitsemästä iltakahdeksaan kestänyt tilaisuus oli menestys: sen lisäksi, että ihmisiä parveili paikalla Kampin keskukselle tyypilliseen tapaan valtavasti, uskomattoman monet pysähtyivät juttelemaan, kyselemään ja kummastelemaan. (Yllä oleva kuva on otettu päivän ainoana vähän rauhallisempana hetkenä - aamulla vähän seitsemän jälkeen.)

Kampanja-avaukset ovat tyypillisesti lähinnä medialle suunnattuja tapahtumia, joissa puolueet kertovat vaalikampanjoistaan ja -teemoistaan. Sitä tilaisuus meillekin osin oli. Halusimme samalla näkyä mahdollisimman suurelle joukolle; olla siellä missä ihmiset ovat ja tuoda ajatuksemme kaikille ohikulkijoille näkyviin.  Siihen tarkoitukseen Kampin keskus, “Suomen suurin nuorisokeskus”, sopi hyvin.

Kampin keskus ei ole paikkana erityisen vihreä. Maistelimme paikkavalintaa pitkään, mutta lopulta päädyimme siihen, kieroon kontrastiin vähän viehtyneinäkin. Halusimme tarjota Kampin kiireen ja hälinän keskellä rauhallista musiikkia, mahdollisuuden vapaaseen hengaamiseen vailla ostopakkoa sekä tilaa mielipiteiden jättämiselle. Onnistuimme siinä vähintään kohtuullisesti, vaikka parantamisen ja sanoman selkeyttämisen varaa toki jäi.

Vaikka Kampin tilaisuus oli palautteen ja näkyvyyden perusteella erittäin onnistunut, se oli myös uuvuttava. Itselleni harmia aiheuttivat pätkivät ja napsuvat wlan-yhteydet, jotka haittasivat avaustilauksen sähköistä puolta. Kun päälle lisätään tilaisuuden järjestämisestä ja muusta vaalityöstä aiheutunut stressi sekä tiistaisesta viisaudenhammasleikkauksesta toipuminen, olo eilisiltana olisi tuskin voinut olla voipuneempi.

Varsinaisesta kampanjasta, tavoitteista ja arvoista lisää hieman myöhemmin. Nyt tarvitsen pari hetkeä ilman politiikkaa. Pari tuokiota raitista ilmaa, oikeaa ihmisten ja ystävien maailmaa.

Poliittisten puolueiden kannatusta mittaavissa gallupeissa on viime aikoina ollut yksi puolue ylitse muiden: Perussuomalaiset. Se on kasvattanut (eduskuntavaali)kannatustaan useilla prosenttiyksiköillä. Kunnallisvaaliehdokkaita Perussuomalaiset saivat hieman yli 1800. Hurja saavutus.

Perussuomalaisten kasvu konkretisoitunee tulevissa kunnallisvaaleissa. Viiteen prosenttiin Soini puolueineen tuskin pääsee, mutta täysin realistista kolmen-neljän prosentin kannatusta Perussuomalaiset voivat pitää voittona.

Vihreiden kannalta Perussuomalaisten kasvu on mielenkiintoinen ilmiö. Jos asiaa tarkastellaan pelkästään vaalistrategisesti, Perussuomalaisten kasvu on Vihreille eduksi - puolueet ovat toisistaan kaukana, Perussuomalaisten kasvu tulee muiden kuin Vihreiden kustannuksella. Suomesta ei montaakaan äänestäjää löydy, jotka kiikkuvat vaaleissa Vihreiden ja Perussuomalaisten välillä, eikä ihme, sillä  Perussuomalaisten ja Vihreiden linjat ovat monessa suhteessa likimain toistensa vastakohdat. Vihreiden politiikan taustalla on arvoliberalismi, Perussuomalaisia pyörittää arvokonservatismi. Vihreät on Suomen Eurooppamyönteisin puolue, Perussuomalaiset yksiselitteisesti EU-vastaisin. Perussuomalaisten maahanmuuttopolitiikka on kauniisti sanottuna kriittistä, Vihreiden maahanmuuttopolitiikka taas näkee maahanmuutossa muutakin kuin uhkia - ja niin edelleen.

Vaalistrategisesti Vihreille ei Perussuomalaisten kasvussa ole huolta. Vaan entä jos asioita tarkastellaan matematiikan tuolla puolen, oikeassa ihmisten maailmassa? Pitäisikö Perussuomalaisten kasvusta, tai sen taustalla olevasta ajan hengestä, olla huolissaan?

Riippuu keneltä kysytään. Jos minulta, niin: pitäisi. Perussuomalaisten aate- ja arvomaailma ei ole likimainkaan sitä, mitä haluan edistää, mitä haluan ympärilläni nähdä. En usko, että Perussuomalaisten politiikalla rakennetaan rauhallisempaa, suvaitsevaisempaa, lempeämpää, tasa-arvoisempaa, rakastavampaa maailmaa. Perussuomalaiseen arvokonservatismiin ja populistiseen retoriikkaan, jossa politiikan vaikeat asiat tiivistetään mukanäppäriksi soinismeiksi, en myöskään ole viehtynyt. Enkä näe, että Perussuomalaisten yksisilmäisellä “Suomi ensin” -politiikalla voidaan edes yrittää ratkaista laajoja, globaaleja talouskriisin tai ilmastonmuutoksen kaltaisia ongelmia.

Perussuomalaiset on otettava puolueena vakavasti. Kenelläkään politiikassa mukana olevalla ei ole varaa ylenkatsoa Soinin jengiä. Toisaalta samalla Perussuomalaisten on vakavoiduttava. Jos puolue haluaa olla muutakin kuin muutaman prosentin protestiporukka, sen on jo pian jätettävä taakseen yhden miehen puheet ja kasvot. Perussuomalaiset ei voi ikuisesti olla yhtä kuin Timo Soini.

Jos Perussuomalaiset haluaa löytää paikkansa Suomen poliittisella kentällä, sen on otettava kantaa myös niihin vaikeisiin asioihin, joita se on vältellyt. Sen on jätettävä taakseen helppo oppositiohuutelu ja tehtävä tiivistä, tieteelliseen tietoon ja poliittisiin arvoihin perustuvaa ohjelmatyötä. Nykyisellään Perussuomalaisilla ei siihen tällä hetkellä ole rahkeita. Eikä halua, sillä huutelulla, populismilla ja konservatiivisella me-vastaan-muut -lietsonnalla tuntuu juuri nyt pärjäävän varsin hyvin. Valitettavasti.

Eilen leikkasivat kaksi viisaudenhammasta. Nyt ne ovat kaikki poissa. Enää ei tarvitse kärvistellä ja kurjistella liian ahtaiden leukojen ja muuten vaan ulos työntyvien viisaudenhampaiden kanssa.

Ei se leikkaus mitenkään miellyttävä kokemus ollut, varsinkin kun viisaudenhampaiden juuret olivat melko megalomaaniset, mutta kyllä sen kesti. Nyt, puolitoista vuorokautta myöhemmin, olo on edelleen kuin turpaansa saaneella. Turvotus on melkoista, mutta onneksi kipu ei ole millänsäkään sietämätöntä. Olen tällä kerralla selvinnyt hämmästyttävän vähillä särkylääkkeillä: päivän aikana nelisatasia ibuprofeenienkeleitä on mennyt vain muutama.

Seuraavat hammaslääkärireissut ovat luvassa vasta ensi keväänä. Loppusyksyn saa suu olla rauhassa, mutta ei huoltamatta: pitää harjata, langata, viilata, vääntää, vaivata, vatkata, putsata ja puunata. Vaan kyllä puhdas, terve, hyvä suu on kaiken huollon arvoinen.

Syömässä punavuorelaisessa ravintolassa puoli kahdentoista maissa, kun työkaverin kännykkään tulee STT:n uutinen Kauhajoen tapahtumista. Hämmennys, outo olo ja flashback viime vuoden marraskuun alkuun. Loppupäivä uutisseurantaa, päänpudistelua, keskusteluja. Kysymyksiä. Väsymys.

Pitäisi aina muistaa, että all you need is love.

Vaan on vaikeaa joskus.

Kokoomus räväytti toissapäivänä ilmoille hilpeän tiedotteen. Siinä Kokoomus näyttää mallia sekä uskottavalle poliittiselle matematiikalle että uskottavalle poliittiselle viestinnälle.

Tiedotteen mukaan Kokoomuksen ehdokasmäärä on kasvussa. Se pitää paikkansa: Kokoomus onnistui saamaan ehdokaslistoilleen 7602 ehdokasta. Edellissä, vuoden 2004 kuntavaaleissa Kokoomuksen listoilla oli 7578 ehdokasta. Kokoomuksella on siis 24 eli absoluuttisesti 0,3 % enemmän ehdokkaita kuin edellisissä vaaleissa.

Nämä luvut eivät Kokoomusta ymmärrettävästi mairittele - sen ehdokasmäärän odotettiin kasvavan reilusti. Tulos on puolueelle itselleen pettymys. Sitä ei kuitenkaan sovi vaalien alla näyttää. Niinpä Kokoomus valitsi mielenkiintoisen tiedotusstrategian, jonka mukaan puolueen ehdokasmäärä on kasvanut “lähes 20 prosenttia”! Mitä ihmettä? Miten 24 ehdokkaan kasvu voi olla samaan aikaan lähes 20 prosentin kasvu?

Syy on se, että Kokoomus käyttää tiedotteessaan Suomen oloissa aivan uudenlaista, ad hoc -tyylistä tarkoitushakuista tapaa ilmoittaa ehdokasmääränsä kasvu. Tiedotteessa ei verrata absoluuttisia vaan “suhteellisia” ehdokasmääriä. Se tapahtuu siten, että tiedotteessa 1) Kokoomuksen näiden vaalien ehdokasmäärää (7602) verrataan vaalien teoreettiseen ehdokasmaksimimäärään (15 579). Sitten 2) Kokoomuksen edellisten vaalien ehdokasmäärää (7578) verrataan edellisten vaalien teoreettiseen ehdokasmaksimimäärään (17 868). Lopuksi 3) lasketaan, monenko prosentin suhteellinen kasvu on tapahtunut kaksien kunnallisvaalien välillä.

Eikä tässä vielä kaikki. Jos yllä olevaa laskutapaa käytetään, saadaan Kokoomuksen ehdokasmäärän suhteelliseksi kasvuksi 15 %. Kokoomuksen tiedotusväki lienee siis kaikkia tilastotieteen periaatteita innovatiivisesti tulkiten pyöristänyt viidentoista prosentin “suhteellisen” kasvun suoraan “lähes 20 prosenttiin”. (Vai laskenko väärin? Jos niin, valaiskaa ihmeessä, laskutaiturit!)

Innovatiivista vaalimatematiikkaviestintää Kokoomukselta sikälikin, että kukaan - ei edes Kokoomus itse - ei ole moista laskentatapaa aiemmin missään vaaleissa käyttänyt. Ehkä ymmärrettävistä syistä.

Ei sillä, Kokoomuksen laskutavalla kaikki luvut saadaan näyttämään oikein mairittelevilta. Esimerkiksi Vasemmistoliitto sai vaaleihin liikkeelle vähemmän ehdokkaita kuin neljä vuotta sitten, mutta Kokoomuksen suhteellisen laskutavan ansiosta Vasemmistoliiton “suhteellinen” ehdokasmäärä on kasvanut. Siispä, Vasemmistoliitto, nyt vauhdilla tekemään tiedotetta, jossa julistetaan puolueen ehdokasmäärän kasvaneen!

Vihreät saivat näissä vaaleissa listoilleen 2175 ehdokasta. Edellisissä vaaleissa ehdokkaita oli 1836. Ehdokasmäärä on siis kasvanut absoluuttisesti 18,5 prosenttia. Kokoomuksen suhteellisella laskentatavalla kasvua lienee siis noin 36 %, eli Kokoomuksen tiedotusperiaatteita noudattaen jämptit, täsmälliset 40 prosenttia. Sitä tulosta on syytä juhlia toisellakin skumppalasillisella!

Vielä pidemmälle matematiikka-ilottelun vei kuitenkin Rusto. Hän pilke silmäkulmassaan laski, että jos 24 ehdokkaan kasvu on 15 prosenttia, silloin Vihreiden 339 ehdokkaan kasvu on 212 prosenttia. Olisipa puolueen jäsenmäärän kasvattaminen yhtä helppoa!

Matematiikka - mikä ihana poliittisen viestinnän väline!

Kunnallisvaalien ehdokaslistat sulkeutuivat eilisiltana, ja eri puolueiden ehdokasmäärät ovat nyt melko tarkkaan tiedossa. Vihreiden ehdokasasettelu sujui hyvin: meillä on listoilla yhteensä 2162 ehdokasta. Kasvua edellisistä kunnallisvaaleista on lähes 20%. Se on hallitusvastuussa olevalta puolueelta erittäin hyvä tulos.

Osittain menestys ehdokashankinnassa johtuu uudelleen pohditusta ehdokasrekrytointistrategiasta, jossa painotettiin varhain aloitettavan ehdokashankinnan merkitystä. Osittain menestys johtuu Vihreiden kasvaneesta kannatuksesta ja lisääntyneestä jäsenmäärästä. Osittain hyvä tulos johtuu hyvistä ehdokashankkijoista ja työntekijöistä, osittain ajan hengestä.

Vihreiden kasvu on tapahtunut erityisesti keskisuurissa kaupungeissa, kuten Porissa, Lohjalla ja Nokialla. Suurista kaupungeista Vihreille ei juuri ehdokasmäärän kasvua ole tullut, koska isojen kaupunkien Vihreiden ehdokaslistat ovat jo aiemmissa vaaleissa olleet tupaten täynnä. Tähän poikkeuksen tekee Turku, jossa Vihreillä oli neljä vuotta sitten vain 67 ehdokasta. Näissä vaaleissa Turussakin on täysi sadan ehdokkaan lista.

Muiden puolueiden ehdokashankinta on sujunut vaihtelevasti. Kokoomus onnistui saamaan kasaan edellisiä vaaleja vastaavan ehdokasmäärän (kasvua valtakunnalliset vaivaiset parikymmentä ehdokasta). Olin asiasta yllättynyt, vaikka hallituspuolueilla aina onkin oppositiopuolueita vaikeampaa saada riveihinsä ehdokkaita. Silti olisin luullut Kokoomuksen pärjäävän paremmin, sen verran rahaa puolueen markkinointiin on palanut, ja niin hyvin Kokoomus on edeltävissä vaaleissa pärjännyt. Todennäköisesti Kokoomuksen puoluetoimistolla ollaan ehdokasmäärään pettyneitä.

Päähallituspuolue Keskusta jäi kauas hurjasta 11 000 ehdokkaan tavoitteestaan. Keskusta on ollut erityisissä vaikeuksissa seuduilla, joita rakennemuutos on kohdellut kurjimmin. Suurissa kaupungeissakaan kasvua ei kepulle ole aivan valtavasti tullut.

Jos Kokoomuksen puoluetoimistolla ollaan pettyneitä, kasvot lienevät alavireessä myös SDP:n pääkallonpaikalla. Johtavan oppositiopuolueen ehdokasmäärä laski yli tuhannella. Sitä ei selitetä tyhjäksi kuntaliitoksilla. SDP ei ole onnistunut olemaan uskottava vasemmistopuolue, ja puolueen perusduunariäänestäjät tuntuvat vilkuilevan protestimielessä ihan muihin suuntiin.

Kristillisdemokraatit ja Vasemmistoliitto - joista ensin mainitun ehdokasmäärä kasvoi reilulla sadalla, jälkimmäisen laski noin kahdellasadalla - eivät ole puolueet, joihin Keskustan ja SDP:n karanneet ehdokkaat (ja äänestäjät) katsovat. Kristillisdemokraatit kävelevät omilla vesillään, ja Vasemmistoliiton orastava punavihertely ei E. Seppäsen, E-J Tennilän ja kaltaistensa kannattajia rakennemuutosmaakunnissa aina innostane.

SDP, Keskusta, Vasemmistoliitto ja Kokoomus vuotavat populistiprotestipuolue Perussuomalaisiin. Soinin joukkio onnistui lähes tuplaamaan ehdokasmääränsä edellisistä vaaleista, ja on todennäköisesti protestiäänestäjien ensimmäinen vaihtoehto. Mitä se kuntapolitiikalle - tai politiikalle ylipäänsä - merkitsee, se jää nähtäväksi. Mielenkiinnolla myös odotan, miten demarit, keput, vassarit ja kokkarit vastaavat Perussuomalaisten nousuun. Muuttuuko heidän politiikkansa - ja mihin suuntaan?

Helsingin 23. Sarjakuvafestivaalit järjestettiin mennäviikonloppuna. Viime vuosien tapaan voi todeta vain yhden: hauskaa oli! Festivaalitapahtumat sujuivat hyvin, järjestelyt toimivat, ihmiset olivat iloisia ja sääkään ei ollut sietämätön.

Oma roolini Sarjakuvafestivaaleilla oli etukäteispainotteinen: olin tapahtuman tiedottaja. Se tarkoitti, että kaikki lehdistötiedotteet ja monet festarilehden jutuista olivat enemmän tai ajoittain vähemmän käsialaani. Festivaalien aikana en enää ollut niin työllistetty, vaan ehdin seurata ohjelmaa, tutustua sarjakuvatarjontaan ja auttaa muita järjestäjiä aina kun tarve vaati.

Sarjakuvien myyntipisteiltä tein monta mukavaa hankintaa - niistä tarkemmin myöhemmin, kunhan sarjakuvia ehdin lukemaan. Harmittaa kuitenkin hieman, että tänä vuonna pienlehtitarjonta ei ollut ihan huipussaan. Pienlehtipuolen tarkkailun perusteella vaikutti siltä, että teosten hinta-laatusuhde oli matkalla väärään suuntaan. Kovin kunnianhimoisia tai yllättäviä teoksia pienlehtien joukosta ei juuri löytynyt.

Festivaaleilla parasta oli tietenkin ihanien sarjakuvaihmisten tapaaminen. Ohjelmapuolen kohokohtia olivat sarjakuvareportaaseistaan tunnetun Guy Delislen haastattelu, Sarjakuvan Kylli-täti -kilpailu, P.A. Mannisen kauhusarjakuvaesittely ja Naama Kustannuksen (sic) sympaattinen sarjakuvaa ja eurytmiaa yhdistänyt performanssi, josta kuva yllä.

Yhden taidenäyttelynkin ehdin käydä katsomassa Muu Galleriassa (Lönnrotinkatu 33, Helsinki; sic taas). Galleriaan oli ripustettu yhdysvaltalaisen Kramers Ergot -sarjakuva-antologian tekijöiden töitä. Voin suositella näyttelyyn tutustumista lämpimästi, varsinkin jos antologia ei ole tuttu. Esillä olevat näyttelytyöt ovat visuaalisesti innostavaa, persoonallista vaihtoehtosarjakuvaa parhaimmillaan. Erityisesti näyttelyssä vaikutuin jälleen kerran Tom Gauldin taiteen nerokkuudesta.

Ensi vuonna uudestaan, uusin iloisin kujelluksin! Festivaalien järjestelyt menivät niin hyvin ja järjestelyorganisaatiossa oli niin mukavaa, että enköhän ensi vuonnakin rekrytoidu tapahtuman taustajoukkoihin.

(yllä: asiallinen ilmoitus Turun Seudun Vihreiden toimiston ilmoitustaululla)

Vietin eilisillan ja pääosan tätä päivää Turussa, kulttuurin ja kauneuden pääkaupungissa. Mukavaa! Aina Turkuun saapuessani tunnen oloni kotoisaksi; paikat, ihmiset ja asiat ovat tuttuja. Ne ovat sopivan kokoisia, mahtuvat yhteen kouralliseen.

Eilen kävin Turun opiskelevien Vihreiden mukavassa jäsenillassa. Uusia tyyppejä oli mukana kivasti, eikä vanhemmistakaan ollut pulaa. Pari uutta kunnallisvaaliehdokastakin Turkuun saatiin, joten ilta oli iloinen.

Erityisen mukavaa jäsenillassa oli se, että pääsin ääneen pohtimaan poliittista vaikuttamista sekä vihreyttä, kun esittelin uusille jäsenille hieman Vihreitä puolueena - muun muassa alla olevin huomioin. Ehkä niistä on iloa muillekin?

Puolueena Vihreät on nuori - vasta 21-vuotias. Puolueen juuret ovat ihmisoikeus-, vähemmistö-, rauhan- ja ympäristöliikkeissä, erityisesti viimeksi mainitussa. Niiden kautta Vihreisiin on tullut, ja tulee yhä, paljon uusia toimijoita. 2000-luvulla opiskelijaliikkeen, erityisesti yliopistojen ylioppilaskuntien, kautta tulleiden ihmisten määrä ja merkitys on kasvanut Vihreissä.

Vihreiden jäsenet - joita lienee tällä hetkellä noin 3500 - ovat keskimäärin kaupunkilaisia, korkeasti koulutettuja nuoria aikuisia. Naisia on hieman miehiä enemmän. Jäsenistä ja aktiivitoimijoista enemmistö on alle 40-vuotiaita. Alle 30-vuotiaiden määrä on suuri: useampi kuin joka neljäs Vihreiden jäsen on alle kolmekymppinen.

Vihreät on yksi kolmesta jäsenmääräänsä kasvattavasta eduskuntapuolueesta (muut ovat Kokoomus ja Perussuomalaiset. Vasemmistonuoret kasvanee myös, mutta yhdistys ei ole Vasemmistoliiton jäsen.). Kasvua tapahtuu erityisesti Vihreiden nuorten ja opiskelijoiden sekä Vihreiden naisten joukoissa.

Vihreät poikkeaa perinteisistä suomalaisista puolueista monin tavoin. Ensimmäiseksi, Vihreiden poliittinen hierarkia on kevyt. Sen ansiosta kynnys toimintaan mukaan lähtemiselle on matala, ja rakenne on kenen tahansa ymmärrettävissä. Kevyt hierarkia ja tehokas vastuunjako mahdollistavat myös nopean poliittisen reagoinnin, kun päätöstä ei tarvitse kierrättää kymmenen organisaation ja instituution kautta.

Toiseksi, Vihreiden kyljessä ei ole mitään puoluetta rahoittavia organisaatioita, yhdistyksiä tai järjestöjä. Vihreät ei saa rahaa tai muutakaan tukea keskusliitoilta, ammattiliitoilta tai työväenliitoilta. Ei kirkoilta tai kulttuurirahastoilta. Puolueen rahoitus (joka on täysin julkista) tulee yksinomaan puoluetuesta ja jäsenmaksuista.

Kolmanneksi, Vihreiden taustalla oleva “vihreä liike” (erotuksena puolueesta) on syntynyt tänä aikana. Siten Vihreällä puolueella ei ole vuosikymmenten takaisten ideologioiden ja historiallisten ismien painolastia, vaan Vihreät yrittää löytää uusia, erilaisia ja juuri tässä ajassa kiinni olevia ratkaisuja. Niihin eväitä on haettu sekä oikealta että vasemmalta, kääntämättä selkää kumpaankaan suuntaan. Joskus onnistuen paremmin, toisinaan huonommin.

Yhden asian puolue - esimerkiksi ympäristöpuolue - Vihreät ei ole. Politiikassa asiat eivät ole mustavalkoisia, vaan esimerkiksi ympäristöasiat liittyvät usein talous-, energia-, työ- ja sosiaalipoliittisiin kysymyksiin. Jos jokin puolue haluaa toimia politiikassa, on sen otettava kantaa kaikkiin asioihin ja ymmärrettävä asioiden välisten suhteiden monimutkaisuus. Se vaatii laajaa osaamista ja osallistumista politiikan kaikilla sektoreilla.

Vaikka Vihreät on yleispuolue, sen taustalla on vihreä ideologia. Siihen kuuluu tärkeänä, ellei tärkeimpänä, elementtinä ympäristön suojeleminen ja kunnioittaminen sekä halu jättää tuleville sukupolville nykyistä parempi planeetta. Vihreiden mielestä maailmasta voidaan tehdä lempeämpi, rauhallisempi, oikeudenmukaisempi ja tasa-arvoisempi paikka. Isoja ilmastonmuutoksen kaltaisia haasteita on ratkaistavana, mutta vain työtä tekemällä asiat voivat muuttua. “Maailma muuttuu, kun sitä muutetaan.”

En ole kunnallisvaaliehdokkaana Helsingissä. Enkä muuallakaan. Vaikka puoluetoimiston työntekijöiltä ehdokkuutta ei tietenkään ole kielletty, kokisin kaksoisroolin subjektiivisena ehdokkaana ja objektiivisena työntekijänä ristiriitaisena. Puhumattakaan siitä, että elämässä ja varsinkin politiikan pätkätyöläisen vapaahetkissä on oltava muutakin kuin vaaleja, ehdokkuuksia ja politiikkaa.

Jos olisin helsinkiläinen kunnallisvaaliehdokas, ja haluaisin saada kaltaisiltani kulkijoilta ääniä, puhuisin muutamasta teemasta. Ehkä hieman kärjistäen, mutta asiassa pysyen ja perustellen. Kustannustehokkaasti ja realistisesti.

1. Autoilu. Helsingin keskustassa on autoja aivan liikaa. Autot meluavat, haisevat ja ajavat ihmisten sekä citypupujen päälle. Autoista suurin osa on liikkeellä turhaan. Keskustassa autoja ei yleensä tarvita. Niiden määrän vähentäminen politiikan keinoin on suotavaa ja tarpeellista. Ensimmäiseksi nopeusrajoitukset kolmeenkymppiin, pysäköintivalvontamaksut kolminkertaisiksi ja kadunvarsiparkkipysäköinti tuplasti kalliimmaksi. Seuraavaksi vähentämään parkkipaikkoja keskustassa.

2. Metallin ja lasin taloyhtiökohtainen kierrätys. On järjetöntä, että helsinkiläisissä taloyhtiöissä ei yleensä ole lasin- tai metallinkierrätysastioita. Turussa on. Ja jos Turussa johonkin pystytään, luulisi, että Helsingissäkin onnistuisi. Ensimmäiseksi lisää kierrätyspisteitä kaikkialle, vaikka kauppojen ja joukkoliikenneasemien yhteyteen.

3. Tilaa kävelijöille ja pyöräilijöille. Eurooppalaisissa kaupungeissa on kivoja kävelykeskustoja. Katukahviloita, suihkulähteitä, puita, pensaita, pyöräteitä. Helsingissä ei, koska “ei ole tilaa”. Tilaa saadaan vähentämällä autoilun mahdollisuuksia, parkkipaikkoja ja turhia autoteitä. Ensimmäiseksi istutetaan runsaasti lisää kasvillisuutta kaduille ja teiden varsille. Seuraavaksi suljetaan joitakin valikoituja katuja autoiluilta valikoiduiksi ajankohdiksi. Kesäksi Etelä-Esplanadi kiinni autoilta, Kalevankatu autottomaksi viikonloppuisin, Ludviginkadulle autokielto 17-06?

4. Järkevää ruokapolitiikkaa. Helsinki Reilun Kaupan kaupungiksi. Tarjoillaan kaupungin järjestämissä tilaisuuksissa ainoastaan vegaaniruokaa eettisistä, ilmastollisista ja terveydellisistä syistä. Kokoomuksen ja Vasemmistoliiton pöhöpojat kokouksissa kasvisruokalinjalle. Kouluissa siirryttävä kohti kasvisruokaa: moraaliton lihateollisuus ei oppilaitosten tukea ansaitse.

Rautatieasema-Punavuori-Eduskunta, katumaisema, klo 08:30-09:00. Kulkukortin unohtamisesta johtuva ylimääräinen kävelylenkki Eduskuntaan Punavuoren puoluetoimiston kautta. Liikennevaloissa on Jyrki Kasvin näköinen kaveri - hattu, nahkatakki, ponnari, parta ja kaikki. Mietin sarjakuva-asioita. Kävelen ylinopeutta.

Etu-Töölö, Eduskunta, viestintäpalaveri, klo 09:25. Keskustelua myöhemmin päivällä pidettävästä puolueen puheenjohtajan ja toimittajien välisestä lounastilaisuudesta. Tiedotetta ja viestejä muokataan. Iloitaan, kun Eduskunnan kahviosta toimitetaan termoskannulliset kahvia ja teetä vain puoli tuntia myöhässä.

Etu-Töölö, Eduskunta, viestintäpalaverin jälkeen, klo 10:45. Autan Vihreän eduskuntaryhmän sihteeriä uusien taulujen ripustamisessa. Täsmällinen taulunripustussuunnitelma tehdään. Se kirjataan paperille. Taulut päätetään ripustaa joskus myöhemmin.

Etu-Töölö, ravintola Ostrabotnia, toimittajalounas, klo 12:15. Puolueen puheenjohtaja Cronberg puhuu toimittajille. Painan läppärissä nappia aina kun puheenjohtaja heilauttaa kättään sovitulla tavalla. Powerpoint-slidet vaihtuvat. Puheenjohtaja ja kansanedustaja Johanna Sumuvuori puhuvat turvallisuuspolitiikasta. Pysyvät välillä enemmän, välillä vähemmän viestintäpalaverissa sovituilla linjoilla. Päädyn tahtomattani keskelle uutiskuvaa.

Etu-Töölö, Ostrabotnia, toimittajalounaan jälkeen, klo 13:15. Pieni lepotauko. Toimittajalounaalta yli jääneen kasvissapuskan ahmimista. Huonoa huumoria tiedottaja-Suvin ja kansanedustaja-Johannan kanssa. Toimittajalounaan sisällön läpikäyntiä. Kaksi pikalasillista valkoviiniä ja cirruspilvenkepeä olo.

Kaartinkaupunki, mainostoimisto Taivas, klo 14:15. Keskustelua Vihreiden kunnallisvaalikampanjasta ja sen avaustilaisuudesta. Ymmärrän väärin, esitän relevantin kysymyksen, juon kaksi lasia limua, poistun pikaisesti seuraavaan tapaamiseen.

Punavuori, Puoluetoimisto, klo 15:15. Tapaaminen mobiilipalveluyrityksen edustajan kanssa. Kuppi vihreää teetä. Kiinnostavia palvelukonsepteja, tulevaisuudensuunnitelmia, kirpeitä hintatietoja.

Punavuori, Puoluetoimisto, klo 16:20. Kampanja-avauksen täsmällisempää suunnittelua. Hyväntuulisia, hyvänlaatuisia erimielisyyksiä tilaisuuden sisällöstä. Iloa tilaisuuden odotettua halvemmasta hinnasta.

Punavuori, Puoluetoimisto, klo 17:10. Sähköpostien läpikäyntiä. (Niitä on liikaa.) Työkaverin lohduttamista. Toimittajalounaan medianäkyvyyden tarkastelua.

Punavuori-Aleksanterinkatu, klo 18:35. Työpäivä ohi. Kävelyä harmaassa, sateisessa Helsingissä. Puolivakavaa keskustelua työssä jaksamisesta. Ajattelen kuntosalia ja illan töitä. Tiskaamistakin.

Helsingin rautatieaseman Alepa, klo 08:36. Työmatkalaiset ostavat eineksiä, lihapullat maksavat alle euron per rasia. Minä punnitsen banaaneja. Yritän löytää tarpeeksi pienen hedelmän, jotta selviäisin taskussani olevalla kaksikymmensenttisellä. Turhaan. Jätän kahteen vähän-turhan-painavaan-perkele banaaniin punnitustarrat. Kolmannen hedelmän ja häveliäisyydestä mukaan nappaamani appelsiininektarilitran maksan pankkikortilla. Yrmeä myyjäharjoittelija ei kiitä. Ei toivota hyvää päivänjatkoa.

Helsingin rautatieaseman edusta, klo 08:39. Jokapäiväinen punatakkinen ilmaisjakelulehdenjakaja toivottaa hyvää viikkoa kahvin ja pullan merkeissä kaikille ohitseen kulkeville naisille. En ota katso-kuka-raiskattiin-tänään -uutislehteä. En ole nainen. En saa pullantoivotusta.

Käytävä Kaivopihan ja Kolmen sepän patsaan aukion välillä, klo 18:43. Ilmoitustaululla on A3-kokoinen kartonkiarkki. “Jatka tarinaa”, se pyytää. Herttaisessa tarinassa tyttö tapaa pojan. Kirjoitan lauseen tarinan jatkoksi, tulen hyvälle tuulelle. Ohikulkijat ihmettelevät, mutta eivät pysähdy. Eivät sano mitään, unohtavat viiden metrin päässä. Jatkan kirjoittamista.

Helsingin rautatieaseman Alepa, klo 19:05. Banaanit ovat lopussa, mutta kaksi aamulla punnitsemaani ja tarroittamaani hedelmään on vielä jäljellä, aivan kuin olisivat pilaantuneita. Laitan niistä toisen ostoskoriini purkkihernekeiton viereen. Maksan ostokseni pankkikortilla. Savolaisittain murtava myyjä hymyilee, toivottaa leppoisaa loppuiltaa.

…ja täällä me asumme. (CMX: Eteläisen tähtitaivaan kartoitus)